Tämä pätee myös hänen uusimpaan romaaniinsa Mantelimaa (WSOY 2015). Se ilakoi joulumaiden, tee-se-itse–liikemiesten ja monen muun nyky-Suomen ilmiön kustannuksella.
Mantelimaa on sisähuvipuisto-ostoskeskus-yökerho-kylpyläkompleksi Uudellamaalla. Se on kuin taivaalta pudonnut avaruusasema tai pellon keskelle haaksirikkoutunut ruotsinlaiva. Joulumaan ostoskatu, krääsäpuodit, karkkitontut ja mekaaniset porot pitävät huolen perheen sokerihumalaisista pienimmistä. Maailmanlopun kompleksissa on myös suosittu K-18-siipi tankotanssijoineen, terästettyineen glögeineen ja seksipuoteineen. Motoristeille ja metallimusiikin ystäville on heviluola MC Antipukki.
Lukijasta riippuen kyseessä on siis kaikkien konsumerististen ja hedonististen unelmien täyttymys tai täysi painajainen.
Miina Supisen, 40, käsikirjoitus kulki pitkään työnimellä Tip Tap. Tekijänsä mukaan kyse on ”joulunvastaisesta propagandasta”.
– Onhan siinä ylikaupallistuneen joulun kritiikkiä, mutta vähän myös vastakkaisen jouluihanteen kyseenalaistamista. Minusta on hirveän ristiriitaista, että pitää olla bling-blingiä, hysteeristä ostamista ja kuluttamista. Mutta samalla vakuutellaan, että joulussa on kyse rakkaudesta, läheisistä, hiljentymisestä ja perhearvoista.
Jätkäpojat ja pikkukeisarit
Suomalaiset perhearvot ovat saaneet Supiselta kyytiä esikoisesta eli romaanista Liha tottelee kuria (WSOY 2007) alkaen. Se kuvaa keskiluokkaista Silolan perhettä, joka harjoittaa ulospäin mitä suurinta imagonhallintaa. Kulissien takana kaikki on vinksallaan. Perheen nuoret etsivät itseään sadomasokismin ja steroidivetoisen kehonrakennuksen maailmasta.
”Lihiksen” myötä Supiseen iskeytyi mustan humoristin, absurdistin ja satiirikon leima, josta kirjailija itse ei aina ole niinkään mielissään.
– Ehkä sitten kiinnitän katseeni vähän toisenlaisiin ilmiöihin kuin kaikista tavallisin normitodellisuus, mutta kyllä ne kuvaamani asiat ovat olemassa – ainakin melkein.
”Ainakin melkein” on Mantelimaan ta-pauksessa hyvä määre.
Jonne J. Halkio, joulupukinpartainen ex-nuorisorikollinen hallitsee valtakuntaansa pikkukeisarin ottein. Taloudenpitokin on banaanivaltioista tuttua. Kun maksaa kaksi kolmasosaa karun muuttotappiokunnan veroista, paljon on sallittua.
Ollaanko Suomessakin siirtymässä oligarkkimalliin, jossa nousukkailla on poliitikot ja media taskussa, ja yhteyksiä niin vartiointiliikkeisiin kuin prätkäjengeihin?
– Tuskinpa meillä vielä on sellaisia liikemiehiä, joilla olisi oma turvallisuuspalvelu tai miniarmeija. Mutta onhan Jonne J. Halkiolla paljon esikuvia Suomessa. Tosielämän mantelimaita ja dinosauruspuistoja riittää, ja niitä pyörittäviä pikkukeisareita. Jos väitetään, ettei Suomessa ole korruptiota ja järjestäytynyttä rikollisuutta, niin sehän on ihan höpöhöpöä. Kun miettii, miten jotain kuntien tonttikauppoja tehdään, se ei varmasti kestä päivänvaloa. Kun olen lukijoiden kanssa Mantelimaasta jutellut, aika moni on ollut tunnistavinaan jonkin oman kuntansa mahtimiehen, Supinen pohtii.
Shakespearelaista jylhyyttä
Kirjailijan silmin Halkion kaltaiset hahmot ovat samaan aikaan kiehtovia ja pelottavia. On kuin William Shakespearen veristen vallanperimysdraamojen tapahtumat olisi törmäytetty nyky-Suomen ostoskeskustodellisuuteen.
Miina Supisella olikin Mantelimaata kirjoittaessaan päällä lukuhaaste: lukea Shakespearen draamat 2000-luvun uusina käännöksinä.
– Ei minulla niin suurellisia yritelmiä ollut, että olisin tietoisesti yrittänyt tuoda Shakespearea tähän aikaan. Mutta jotain siitä ehkä välittyi. Mantelimaassa uskalsin ensi kertaa tehdä suuren romahdustarinan, jossa on kuningas, hänen vasallinsa ja ystävänsä, salaisuuksia ja petoksia, Supinen kuittaa yhteytensä Avonin bardiin.
Supinen tunnetaan myös unien ja painajaisten rajapinnoilla kulkevana lajirajojen hämmentäjänä, Stephen Kingin kirjojen, Neil Gaimanin sarjakuvien ja Tim Burtonin elokuvien fanittajana.
Mantelimaata varjostavat sarjamurhaaja Antipukkiin liittyvät urbaanilegendat. Onkaloissa muovihimmelien, lasihissien ja tekomarmorin alla asustaa mystinen Nukentekijä. Hän lietsoo metalliraajaista ja teleskooppisilmäistä tonttujoukkoaan kansannousuun.
Työssäkäyvän äidin elämää
Mantelimaan elfetti-tonttutytöt valmistelevat pikkutuhmaa talvipäivänseisauksen karnevaalikulkuetta. Heidän valmentajakseen lupautuu vastahakoisesti Molli Nieminen. Hän on vuosituhannen vaihteen iskelmä- ja saippuasarjatähti, joka on paennut lööppejä lastenkulttuurin pariin.
Mollilla on valaistusalan yrittäjämies Keke, kaksi tytärtä ja taiteilija-pienyrittäjäperheen aikatauluhulluus. Kun Keke joutuu onnettomuuden myötä koomaan ja sitten kuntoutussairaalaan, Mollilla ei ole enää varaa kieltäytyä Jonne J. Halkion seireeninkutsuista.
Muissakin Supisen kirjoissa, kuten Anne Leinosen kanssa kirjoitetussa romanttisessa dekkarissa Rautasydän (Helsinki-kirjat 2011), on mollimaisia hahmoja: omillaan toimeentulevia naisia, pienyrittäjiä ja pätkätyö- ja lapsiarjen pyörittäjiä.
Onko heissä kenties ripaus Miinaa, kulttuurialan pätkätyöläistä, joka tekee kuunnelmia, kolumneja ja jatkokertomuksia naistenlehtiin?
– Kyllä varmasti on. Yritin Mollissa myös raaputtaa sellaista taide- ja viihdemaailman säkenöiviin julkkiksiin liitettyä kuvaa, ettei niillä olisi perheitä ollenkaan. Vaan seurapiirit ja joku hieno ylevä kammio, johon vetäydytään. Se kimalteleva kulissi voi olla vaikka kuinka ohut, ja sitten on kiireistä ja tiukkaa: eletään vaatimatonta elämää ja koetetaan selvitä laskuista. Minunkin kirjoittamiseni on sitä, että saa tehdä ihanassa rauhassa hommia ehkä 15 minuuttia. Sitten täytyy lähteä etsimään lapsille oikeanlaisia nappulakenkiä tai hypätä oranssin metron kyytiin.
Voiko uskovaiseksi eheytyä?
Metrolla ajetaan ahkerasti myös Supisen romaanissa Säde (2013). Siinä Helsingin metrolla on idässä kolme päätepistettä: Mellunmäki, Vuosaari ja Kahdeksainen.
Kahdeksainen on vielä haamukaupunginosa, josta pienen matkan päässä sijaitsee Tiedon Akatemia ja sen yhteydessä olevat arkeologiset, suomalaiseen muinaisuskoon liittyvät kaivaukset.
Romaani on yhdellä tasolla kolmiodraama nimihenkilö Säteen, nuoren opiskelijanaisen, hänen antisosiaalisen kännykkäpelien koodaaja -avopuolisonsa Antin ja viinaan- ja naisiin menevän arkeo-logian professori Victor Allcockin välillä.
Samalla kyse on henkisestä ja hengellisestä etsinnästä. Romaanissa naureskellaan yhtä lailla taistelevan ateismin dogmaattisuuksille, tapaluterilaisuudelle kuin New Age -hörhöilyllekin, kalevalaisen kansanuskon palauttajista wiccoihin.
Supiselle itselleen Säde oli eräänlainen keski-iän kriisikirja, jota tehdessään hän kysyi itseltään, voiko ateisti eheytyä uskovaiseksi.
– Kirjoissani on suuria ja painokkaita kysymyksiä, kuten Säteen kokema eksistentialistinen kriisi, tunne maailman kylmyydestä, pimeydestä ja toivottomuudesta. Mutta sitten käsittelytapa on kevyt, hassu, villi ja outo, Supinen tunnustaa.
Rakkautta ja rajatietoa
Hahmojensa estotonta seksuaalisuutta tai päihteiden käyttöä Supinen ei rupea moralisoimaan.
– Joku ne kaljat ja kondomit Alepasta ostaa. Toisille niistä tulee morkkiksia ja ongelmia, toisille taas ei.
Supisen seuraava hanke, Petra Lampisen kanssa Ylelle tehtävä pitkä kauhukuunnelmasarja, pohjautuu suomalaisten yliluonnollisiin kokemuksiin.
Psykedeelinen uuskummailu ja voimakas sosiaalinen omatunto eivät sulje toi-
siaan pois. Euroopan pakolaiskriisi on ajanut Supisen vapaaehtoiseksi turvapaikanhakijoiden auttajaksi, tavaraa ja vaatteita lajittelemaan.
– Maailma on mennyt lyhyessä ajassa sellaiseksi, että vähän kaikkien on aika astua pois omalta mukavuusalueeltaan. Muu olisi käpertymistä ja pelkuruutta. Toisaalta pelkkä Odinien haukkuminen ei edistä mitään muuta kuin keskustelujen poteroitumista, Supinen selittää aktivoitumistaan.
uutiskirje 