Juridiikka koston palveluksessa

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Espanjan sisällissodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, ja vuonna 2018 Suomen sisällissodasta on kulunut sata vuotta. Kummastakin tutkijat löytävät jatkuvasti uusia havaintoja ja näkökulmia. Nyt niistä on tehty myös perusteellinen vertaileva tutkimus: oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorin Jukka Kekkosen teos Kun aseet puhuvat – Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa.

Kekkonen on perehtynyt aihepiiriin vuosikymmeniä: Hän käsitteli Suomen sisällissodan oikeudellisia jälkiselvittelyjä kirjassaan Laillisuuden haaksirikko (1991). Tuolloin hän huomasi, että länsimaissa parin viime vuosisadan aikana käydyistä sisällissodista ainoastaan Espanjan sisällissota nousee uhrimäärältään samaan mittaluokkaan kuin Suomen kansalaissota. Suomessa kuoli yli prosentti maan väestöstä, Espanjassa lähes kaksi prosenttia.

– Huomasin, että molemmat olivat totaalisia konflikteja, jotka jakoivat väestön jyrkästi kahtia luokkapohjaisesti, Kekkonen kertoo.

Hän ryhtyi ottamaan selvää myös Espanjan sisällissodasta ja päätyi vuodeksi professoriksikin Madridiin. Välillä tutkimustyö jäi syrjään Helsingin yliopiston hallintotehtävien vuoksi, kunnes reilut viisi vuotta sitten hän saattoi palata siihen.

Summittaista rankaisemista

Kekkonen löysi yhtäläisyyksiä tutkimiensa sotien välillä enemmän kuin oli odottanut. Alkuasetelmat olivat toki suorastaan toistensa peilikuvat: Suomessa työväestö ja köyhä kansa ryhtyivät kapinaan epätasa-arvoista luokkayhteiskuntaa vastaan. Espanjassa taas tapahtui tasavallan vastainen sotilaskapina, jonka taustalla oli perinteisen omistavan luokan pelko etuoikeuksiensa menettämisestä.

Rinnakkaisuudet ovat Kekkosen mukaan kuitenkin huomattavia esimerkiksi rankaisutoimissa.

– Niin Suomen valkoisilla kuin Espanjan nationalisteilla oli massaprosesseja, joilla haluttiin rangaista laajasti ja ankarasti.

Kummankin sodan alkuvaiheessa käytettiin, varsinaisten taistelujen ulkopuolellakin, runsaasti rankaisu- ja kostoluontoista väkivaltaa, jolle ei edes yritetty etsiä juridisia perusteluja. Espanjassa sotilaskapinan johtajat ohjeistivat jo ennalta ”äärimmäiseen väkivaltaan” vastapuolen lamaannuttamiseksi alkuvaiheessa.

Sodan jatkuessa Suomen valkoiset jakoivat tuomioita kenttäoikeuksissaan ja Espanjan nationalistit sotaneuvostoissaan. Molemmat syrjäyttivät normaalin oikeudenkäytön prosessit, ja niissä voitiin tuomita kuolemaan. Vastaavalla tavalla, vaikkakin vähemmän, tuomioita jakoivat Suomen punakaartit ja Espanjan tasavaltalaisten joukot.

Väkivallalla voittoon

Kummassakin konfliktissa niskan päälle pääsi ylempiä yhteiskuntaluokkia edustanut osapuoli – Suomessa valkoiset, Espanjassa nationalistit. Tämä näkyi myös väkivallan ja uhrilukujen jakautumisessa:

– Suomessa noin kolme neljännestä poliittisesta väkivallasta menee voittajien tilille ja yksi neljäsosa hävinneiden, Espanjassa osuudet ovat noin kaksi kolmasosaa ja yksi kolmasosa, Kekkonen vertaa.

Jälkitoimissa tuomioita jakoivat Suomessa valtiorikosoikeudet, Espanjassa sotilas- sekä erityistuomioistuimet. Tuomiot olivat vahvasti poliittisia, vastoin jo tuolloin vakiintuneita klassisen rikosoikeuden oppeja. Esimerkiksi syytetyn aiempi toiminta työväenliikkeessä oli monesti raskauttavaa. Vankileireillä virui molemmissa maissa iso osa hävinneistä, ja kuolleisuus oli suurta.

Yhteistä oli toisaalta sekin, että rankaisu- ja kostotoimille, erityisesti sodan jälkeen, haettiin edes jonkinlaista oikeudellista selkänojaa.

– Vallanpitäjät ajattelevat aina vähän kansainvälistä yhteisöä ja omaa mainettaankin. Vaikka on alastoman väkivallan vaiheita, hyvin nopeasti halutaan jotain juridiikkaa mukaan, edes viikunanlehdeksi, Kekkonen sanoo.

Poliittinen oikeudenkäyttö jatkui

Sisällissotien varjo ulottuu pitkälle kummankin maan historiassa. Suomessa piittaamattomuus oikeusvaltiollisista periaatteista jatkui 1920–30-luvulla.

– Juridiikka syrjäytettiin säännönmukaisesti poliittisista syistä. Oikeistolaiset ja vasemmistolaiset saivat oikeutta eri mitalla, Kekkonen toteaa.

Jatkosodan aikana sama linja näkyi sodanvastustajien kohtelussa. Sotien jälkeen oikeistolaiset joutuivat puolestaan itse kärsimään samantyyppisestä juridisesta menettelystä asekätkentä- ja sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä.

Espanjassa nationalistien joukkoja johtaneen kenraali Francisco Francon diktatuuri jatkui aina vuoteen 1975 saakka. Sisällissodan aikaisia tapahtumia on pystytty Espanjassa käsittelemään vapaasti vasta sen jälkeen.

– Siellä kaivetaan edelleen hautapaikkoja ja etsitään menehtyneitä, Kekkonen kuvailee.

Suomessa ollaan pitemmällä: ilmapiiri sisällissodan ympärillä alkoi vapautua 1950- ja -60-luvuilla, jolloin tapahtumia alettiin tutkia aiempaa tasapuolisemmin ja todelliset uhriluvut alkoivat selvitä. Vuosituhannen vaihteessa Suomen sotasurmat -projektissa pyrittiin listaamaan kaikki sisällissodassa ja sen jälkitapahtumissa menehtyneet.

Historioitsijoilla annettavaa sovitteluun

Kekkosen tutkimuksen aihe koskettaa vahvasti nykymaailmaa: vaikka valtioiden väliset sodat ovat vähentyneet, valtioiden sisäiset konfliktit ovat lisääntyneet. Mitä aineksia Kekkosen havainnot voisivat antaa esimerkiksi Syyrian verisen sodan ratkomiseen?

– Yksi oppi on se, että pitää saada byrokratiaa ja oikeudellisuutta mukaan jo varhaisessa vaiheessa. Sovittelu auttaa, oli se kuinka juridista tahansa, Kekkonen vastaa.

Tärkeä havainto on Kekkosen mukaan myös se, että poliittinen väkivalta kinostuu paikkakunnille, joissa on ollut vahvoja luokkakonfliktin elementtejä jo ennen sotaa.

– Pitäisi monitoroida demokratian tilaa ja eri väestöryhmien välisiä suhteita paljon ennen konflikteja, koska ne ovat usein ratkaisevassa asemassa sen suhteen, kuinka laajaksi väkivalta eskaloituu.

– Martti Ahtisaarikin on sanonut, että rauhanneuvotteluissa voisi käyttää enemmän historiantutkijoiden osaamista ja tietopohjaa, koska neuvotteluissa mennään usein takalukkoon, kun osapuolilla on niin erilaiset kuvat tapahtumista. Historiantutkimuksella on valtava potentiaalinen käyttöarvo rauhaan palaamisen prosesseissa ja sovittelussa.