Teatteria, totuutta, politiikkaa

Harvempi ihminen pysyy ammatissaan yli puolen vuosisadan ajan. Näyttelijä Pekka Laiho (s. 1943) on tällainen ammatinharjoittaja, hän aloitti työt vakituisella kiinnityksellään MTV-teatterissa vuonna 1965.

Ensipestin jälkeen töitä on piisannut roppakädellä – eri teattereissa, tv:ssä, radiossa, leffoissa ja irtokeikoilla.

Näyttelijäntyön funktio on ainakin Laihon mielestä tuossa ajassa muuttunut, lähes ylösalaisin.

– Nyt näyttämölle nimenomaan pääsee, kun sinne aikaisemmin joskus jopa joutui itselleen ei niin rakkaisiin näytelmiin, Laiho huomauttaa hymyssä suin.

– Mutta tämä on vain henkilökohtainen havaintoni.

Laitosteattereissa aina tehtiin mitä ohjelmisto ja roolijako määräsi, nykyään Laiho valitsee ja valmistaa työt enimmäkseen oman halunsa mukaan. Jokaisesta esityksestä tulee siksikin läheinen juttu.

Laihon viimeisin itsensä poimima työ on nobelisti Albert Camus’n romaanista Putoaminen (1956) dramatisoitu monologi. Päähenkilön, ”katumuksentekijä-tuomarin”, tilittäessä laupean asianajajan, ihmisystävän ja elostelijan elämänuraansa pohjalla liikahtelevat inhimillisen olemassaolon, syyllisyyden ja itsepetoksen kysymykset.

Tunnin mittainen monologi ei ole mikään kevyesti lonkalta heitettävä osa. Koko ajan lavalla, koko ajan äänessä, ilman kuiskaajan tukea. Ei olisi vaivatonta nuorellekaan ammattilaiselle, saati kohtapuoliin 73-vuotiaalle miehelle. Miten sinä teet sen, Pekka Laiho?

– Esityksessä on toki pieniä varmistuksia, joita en paljasta. Mutta yleisesti ajatellen, lähimuistini voi pätkiä, mutta tällainen pitempikestoinen kaukomuisti onneksi pelaa. Tietysti asiaa helpottaa erittäin painava teksti.

Katumuksentekijä-tuomari Jean Baptiste Clamence on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä ja vahvasti sisäistynyt rooli. Katsojalle ei ainakaan synny uskottavuusongelmia – tietyiltä osin jo Laihon vankan lavakarisman ansiosta.

Mitä on ikä?

Ikääntyminen on Laiholle monitahoinen ilmiö. Hän sanoo paljonkin miettineensä ikäkausien merkitystä – nuorempana puhuen eritoten silloisen appensa taidemaalari Veikko Marttisen kanssa. Omat ikävuodet ja eläkkeelle jäänti ovat tuoneet lisää konkreettisuutta pohdintoihin.

– Tiiviimmin ajattelen sitä, että kunpa säilyisi älyllinen ja taiteellinen uteliaisuus, mitä sitten tukisi kokemuksen antama syvyys. En tiedä auttaako asiassa, että elän valveillakin osin unelmamaailmoissa.

Laihon lähtökohtana on, että iän korostamat fyysiset rajoitukset tai sairaudet täytyy hyväksyä, mutta samalla on hyvä aktiivisesti hakea tilalle uutta ja erilaista. Hän on yhä fanaattinen futismies, mutta on polvivaivojen takia joutunut luopumaan omasta peliharrastuksestaan – kuitenkin kuntosalikäynnit ja pyöräily pitävät yllä liikkumisen riemua.

– Ja luonnollisesti rakastan puolisoani Ailaa kaikin ajateltavissa olevin tavoin, Laiho lisää.

– Kukaties ikä on antanut minulle kosolti hyvää – impulsiivista luonnettani ajatellen.

Alkoholin ja tupakoinnin hän jätti aikapäiviä taakseen, mikä vapautti oitis runsain mitoin positiivista energiaa. Mieli pysyy vireämpänä heti aamusta alkaen.

Teatteri, totuus, viihde

Pekka Laiho assosioitui 1960-luvun teatterisukupolveen, joka rupesi kääntymään yhteiskuntaa kriittisesti luotaaville linjoille. Hän kuului kevään 1966 suurtapauksen, Lapualaisoopperan, ydinjoukkoon. Kalle Holmberg ohjasi Arvo Salon kirjoittaman näytelmän, johon Kaj Chydenius sävelsi tarttuvan musiikin ja laulut. Ensi-illasta tuli juuri täyteen 50 vuotta.

Elämänsä muina vavahduttavimpina ”yhteiskuntanäytelminään” Laiho mainitsee kolme ohjausta: Kalle Holmbergin Berliini järjestyksen kourissa, Eugen Terttulan Teurastamojen pyhä Johanna ja Jouko Turkan Siinä näkijä missä tekijä.

Näyttelijä ei ole salannut vasemmistolaisuuttaan. Laiho on ennättänyt liehua mukana kulttuurin ja politiikan monissa radikaaleissa kuvioissa, mutta 1970-luvun taistolaisuuteen hän ei tuntenut pientäkään vetoa – päinvastoin. Hänen Poika ja kapakkasaatana -muistelmistaan (2012) on luettavissa sapekkaita kuvauksia kärhämistä kulttuurihegemoniaa havittelevan ryhmittymän kanssa. Itse hän pysytteli revarina, tarkemmin sanoen: aleniuslaisena.

Teatterin nykypolven yleistä asennetta hän suitsuttaa:

– Viime vuodet teatterin lavalla on kuultu lähinnä vain totta, on selvästi asetuttu valheella kuorruttamista vastaan.

– Teatterin on lupa viihdyttää ja vapauttaa, opettaakin, mutta ei oppikirjamaisesti. Brechtiläinen Lehrstück-idea on viisikymmentä vuotta sitten vanhentunut.

Laiho kehottaa tutkimaan ja ottamaan mallia italialaisesta Dario Fo’sta, joka hyödynsi farssin mahdollisuudet täyttää teatterin keskeistä funktiota, ”toden puhumista”.

Ongelmana hän näkee suurten teatterien varovaiset ohjelmistot, halun turvautua köykäiseen viihteeseen. Näin siitä huolimatta, että jo Niskavuori-näytelmistä lähtien on nähty keveydelle löytyvän totuudellisiakin vaihtoehtoja.

– Kunhan vain teatterinjohtajat pääsisivät harhaluuloistaan, että he tietävät mistä kansa tykkää, Laiho täräyttää.

– Maku voi myös jalostua.

Vasemmistoliiton jäseneksi

Vuonna 1983 Laiho erosi SKDL:stä – ”revin jäsenkirjan ravintola Kosmoksessa” – eikä sen jälkeen tuntenut vetoa puolueisiin. Viime syksynä tuli kuitenkin ärhäkkä muutos: hän liittyi vasemmistoliittoon, nykyisen kotikaupunkinsa Järvenpään osastoon.

Mikä käänsi miehen pään?

– Suomessa istuu nyt hallitus, joka näyttää miten oikeisto ajattelee ja mihin se pyrkii. Jos SSS-hallituksen ohjelma toteutuisi täysimääräisesti, häipyisi hyvinvointivaltiomme äkkiä.

– Siinä oli syyni liittyä vassareihin. Haluan vain osaltani tukea yhteistyökykyisen vasemmiston voimaa, Laiho sanoo.

Häntä harmittaa, että nykyhallitus näyttää päätyvän samoihin epäsolidaarisiin leikkauksiin kuin edeltäjänsä 1990-luvulla.

Vaan on Laihon tulevaisuus muutakin kuin poliittista aktivoitumista. Aila-puolisonsa kanssa he ovat menossa kesällä naimisiin – ja Laiho harjoittelee Pasi Lampelan kirjoittamaa ja ohjaamaa Kenraali ja Casanova -näytelmää Helsingin kaupunginteatteriin. Laiho esittää vanhaa Casanovaa.

Ensi-illassa siis tavataan. Ensi syksynä.