Kuntien taloudellinen tilanne on jatkuvasti ollut laajasti esillä mediassa. Olemme saaneet lukea, kuinka peruspalvelut pannaan remonttiin ja kuinka hallitus pohtii kuntien määrää ja palvelujen tuottamistapoja.
Ministerit luulevat, että kun kaksi tai useampi köyhä kunta yhdistetään, on tuloksena hyvin toimeentuleva ja vauras kunta. Valtionosuusleikkaukset ja hallituksen tekemät veroratkaisut ovat vähentäneet kuntien tuloja ja heikentäneet mahdollisuuksia jopa peruspalvelujen tarjoamiseen. Ilman valtion vastaantuloa kuntien on turha kuvitella selviytyvänsä taloudellisesta kriisistä.
Erilaisten palveluverkkoselvitysten tekeminen tulee merkitsemään kuntalaisille lähikoulujen, päiväkotien ja kirjastojen lakkauttamista, vaikka julkisesti luvattaisiin fiksusti palvelujen kehittämistä.
Kuntapäättäjät ovat nostaneet kädet pystyyn säästöpaniikissaan ja uskovat vippaskonstien tuovan säästöä. Palvelujen tuottaminen siirretään kunnasta riippuen äkkiseltään tai hiljaa hivuttaen yksityisille markkinoille, jota kautta uskotaan säästöjä tulevan. Lakisääteisten palvelujen järjestämisvastuun takia omien kunnanpalvelujen alasajon vuoksi sitten solmitaan ostopalvelusopimuksia ja hintojen korotukset budjetissa hyväksytään kyseenalaistamatta. Mitä säästöä tämä on?
Ajatus, että markkinavoimat hoitavat palvelut maksukykyisille ja muista ei ole väliä, on hyvin lyhytnäköinen ja johtaa pidemmän päälle kalliimpiin kokonaiskustannuksiin.
Jo 5.8.1993 Helsingissä Julkisten alojen liiton PSI:n maailmankonferenssissa Susan George lausui: ”Mikä on tarpeeksi? Jos markkinavoimien annetaan tehdä kaikki valinnat yhteiskunnassa, ne päättävät terveydenhoidon ja koulutuksen hinnan, ne päättävät, ketä kannattaa hoitaa ja ketä ei, kenellä on oikeus käydä koulua ja kenellä ei, ja lopulta myös sen, kenellä on oikeus syödä ja kenellä ei. Monet luulevat, että markkinatalous luo työpaikkoja. Se on suuri väärinkäsitys. Markkinoiden ainoa tehtävä on tuottaa pääomille voittoa. Työpaikat ovat sivutuote.”
Valtio on sysännyt kunnille jatkuvasti uusia tehtäviä eikä kuitenkaan ole antanut lisäresursseja niistä suoriutumiseksi.
Paikallispolitiikan saralla tarvitaan nyt aktiivisia toimijoita, joiden lähtökohtana ovat talouden sijasta ihmisten tarpeet ja julkisten palvelujen kehittäminen yhdessä kuntalaisten ja alan työntekijöiden kanssa.
Eräänä ongelmana useissa kunnissa on kunnan työntekijöiden istuminen päättävissä elimissä. Tämä mahdollistaa vääränlaisen riippuvuussuhteen syntymisen ja politiikan vääristymisen. Tämä on yksilökohtaisesti inhimillistä, sillä elämmehän yhteiskunnassa, missä kukin on peloissaan työpaikkansa menettämisestä.
uutiskirje 
