Osmanisydämet on turkkilainen nuorisojärjestö, joka jossain määrin tuo mieleen vanhan Hitler-Jugendin. Suurta johtajaa, tässä tapauksessa presidentti Recep Tayyip Erdoğania, ihaillaan suunnattomasti. Ei aina epäitsekkäästi – maan johto varoitti äskettäin poliittisista pyrkyreistä, jotka tavoittelevat virkapaikkoja ilman muita ansioita kuin tällainen järjestötausta. Välillä järjestön jäsenet harjoittavat kaduilla väkivaltaa kurdeja ja muita väärinajattelijoita vastaan.
Mutta miksi osmanit? Siksi, että osmanien valtakunta mielletään turkkilaisuuden histo-rialliseksi huippukohdaksi. Erdoğan palaa siihen yhä useammin ja jotkut hänen kannattajistaan näkevät hänet jo kalifina. Sen ajan hallitsijathan toimivat sekä hallinnollisina että uskonnollisina johtajina. Monien mielestä Erdoğan tuntuu havittelevan sellaista toimenkuvaa.
Kalifi on koko muslimimaailman ylin poliittinen ja uskonnollinen johtaja – sunneilla ja šiioilla on kuitenkin eri käsitys siitä, miten valinta tapahtuu, ja tämä onkin näiden suuntien perusero. Osmanisulttaanit toimivat kalifeina neljäsataa vuotta, 1517–1924. Melkein koko arabimaailmaa, Arabian niemimaata lukuunottamatta, ja osaa Kaakkois-Euroopasta hallittiin tänä aikana Istanbulin Topkapista.
Osmanivaltio ei nationalistisessa historiassa valloittanut, vaan vapautti kaukaisia maita.
Erdoğanin puolueeseen AKP:hen kuuluvan poliitikon Ömer Sayinin mukaan kalifaatti sai lopun Turkissa, mutta siellä se tulee myös saamaan uuden elämän: ”Turkista tulee taas koko muslimimaailman isoveli”.
Mutta haluaako arabimaailma turkkilaisen isoveljen – sitä sopii epäillä.
Tämäkin suunnitelma sopii vain sunnienemmistöisiin maihin. Siksi esimerkiksi šiiaenemmistöinen Irak on pulmallinen tapaus näille sunnisuunnittelijoille, ja sen hallitusta ei aina oteta vakavasti. Turkin omat šiiat, alevit, ovat aina kokeneet olevansa toisen luokan kansalaisia.
Erdoğan elää toki jo prameammin kuin yksikään kalifi. Äsken ilmoitettiin Erdoğanin perheineen muuttaneen presidentinpalatsin viereen rakennettuun yksityisasuntoonsa, jossa on 250 huonetta.
Turkin johtaviin yhteiskuntatieteilijöihin kuuluva Doğu Ergil pohti kolumnissaan pari viikkoa sitten maansa historiankirjoituksen muuttumista. Ennen suhtauduttiin vanhaan imperiumiin kriittisestikin, mutta nyt yhä useampi turkkilainen kääntyy lumoutuneena sitä kohtaan. He näkevät sen hyväntahtoisena valtana, joka vapautti kaukaisia kansoja niiden pahoista ja verta imevistä valtiaista ja petollisista kirkoista.
Osmanivaltio ei siten valloittanut, vaan vapautti kaukaisia maita. Siksi tämä aika ei tämän käsityksen mukaan ollut ainoastaan turkkilaisen ytimen, vaan myös kaukaisten alamaisten kulta-aika.
Tämä varsin pettävä ajattelu näkyy myös suhtautumisessa Pohjois-Irakiin lähetettyihin turkkilaisiin joukkoihin. Virallinen Turkki on närkästynyt, kun Bagdadin hallitus haluaa kieltää nämä joukkojen vahvistukset ja panssarivaunujen siirrot. Turkki katsoo, että nämä toimet ovat Irakin parhaaksi, sen vuoksi Bagdad ei voi estää niitä.
Turkin hallitus siis katsoo, että se Irakin hallitusta paremmin tietää, mikä on Irakille parhaaksi. Irakin hallinto on siten Turkin hallinnolle alisteinen. Näinhän oli osmaniaikaan.
Turkki taipui vain osittain Irakin hallituksen kanneltua YK:n turvallisuusneuvostoon. Vasta presidentti Barack Obaman soitto kollegalleen Erdoğanille sai Turkin perääntymään ja siirtämään nämä joukot, ilmeisesti Pohjois-Irakin kurdihallinnon alueelle.
Kun suhteet Venäjään ovat rikkoontuneet, Turkin on ollut pakko noudattaa joitakin Yhdysvaltain toivomuksia. Näin myös Turkin ilmavalvonnan suhteen. Nato on ottamassa sen hoitoonsa, jotta ei tapahtuisi uusia koneiden alas ampumisia – Nato ei oikein arvosta Turkin liipaisinherkkyyttä ja toivoo herkempää poliittista tilannetajua. Se haluaa Turkin toimivan tulevaisuudessa fiksummin.
Monien tarkkailijoiden mukaan Turkki alussa sympatisoi ääri-islamilaista Isis-liikettä (Daeshia) avustaen sen sotilaallista toimintaa Syyriassa ja sallien sen käyttää Turkkia läpikulku- ja huoltoalueena. Mielipidemittausten mukaan 8 prosenttia turkkilaisista kannattaa Isisiä. Turkki jarrutti aluksi Yhdysvaltain johtaman rintaman rakentamista Isisiä vastaan, mutta meni lopulta siihen mukaan.
Doğu Ergilin mukaan Iran ja Venäjä pelkäävät, että Turkki pyrkii ensin luomaan Syyriaan johtamansa sunnien vaikutuspiirin. Siirtämällä joukkojaan Mosulin lähelle se voisi yhteistyössä Kurdistanin aluehallituksen kanssa pyrkiä samaan tulokseen Irakissa. Alueen uudelleenjärjestelyissä Turkki voisi näin saada lisää poliittista, taloudellista ja uskonnollista vaikutusvaltaa.
Ergil pelkää kuitenkin Turkin äkkijyrkällä toiminnallaan rikkovan poliittiset suhteensa koko Lähi-itään. Hänen kolumninsa otsikko onkin ”Kuviteltu historia ei johda terveeseen ulkopolitiikkaan”.
Monet muutkin pelkäävät Turkin nykyjohdon rakentavan ulkopolitiikkansa enemmänkin historiallisten haavekuvien ja uskonnollisten pyrkimysten varaan kuin myös vastapuolen näkemyksiä huomioonottaen. Hallitus on hermostunut, eikä kestä muita linjauksia kuin omansa. Muut näkökohdat leimataan maanpetoksiksi. Ja maanpetoksista langetetaan vankilatuomioita.
Tilannetta hankaloittaa ulkopolitiikan pääsuunnan muuttuminen. Gezi-puiston mielenosoittajia pamputettaessa vuonna 2013 luotiin kuva, että heidän takanaan oli salaperäinen järjestö. Sitä muka johtivat korkeaa korkotasoa vaativat pankit, ja Erdoğan antoi epäsuorasti ymmärtää että ne olivat juutalaisia. Israelin ohella muita päävihollisia olivat Yhdysvallat, Saksa ja EU.
Nyt tukeudutaan Yhdysvaltoihin, luodaan taas suhteita Israeliin ja halutaan liittyä EU:hun. Ei ole helppoa pysyä muutosten perässä.
uutiskirje 
