Ilta illan jälkeen televisio täyttyy arjen todellisuudesta irrotetuista puhuvista päistä, joilla ei välttämättä tarvitsisi olla ruumista laisinkaan. Jokainen puhuva pää haluaa ilmaista oman totuutensa ja samalla kumota toisten esittämät totuudet.
Kuvanveistäjä Ron Mueckin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella ja ihmetellä toisen ihmisen ruumista häkellyttävän todentuntuisten ihmishahmojen kautta. Näyttelyssä on esillä Mueckin tuotannon neljästäkymmenestä hahmosta kymmenen.
Heti yläaulassa katsoja kohtaa rannalla lekottelevan yli kolmimetrisen, iäkkään pariskunnan (Pariskunta varjon alla, 2013). Näiden valtavien lomailijoiden seurassa tulee outo tunne: katselevatko he minua vai minä heitä? Onko tämä siis silmänkääntötemppu? Kun silmää petetään, järki leikkii arvailemalla.
Valtavan vauvan rääkäisy kaikuu ala-aulassa, vai kaikuuko?
Teokset eivät sisällä mitään historiallista muistoa tai tunnistettavaa yhdennäköisyyttä jonkun tunnetun henkilön kanssa. Ne eivät ole vahakabinettien julkkisnukkeja. Ne eivät esitä mitään historian inkarnaatiota. Näyttely ei ole matka arjen epätodellisuuteen vaan pikemminkin katsaus arjen perusteisiin. Hahmojen kasvojen ilmeitä katsellessa voi luoda niille tarinan omien vaikutelmien mukaisesti.
Itseoppinut nukentekijä
Australian Melbournessa vuonna 1958 saksalaiseen nukentekijäperheeseen syntynyt Ron Mueck toimi ennen taiteilijauraansa nukentekijänä. Hän valmisti fotorealistisia hahmoja filmi- ja mainosteollisuuden käyttöön, muun muassa Muppet-shown nukkeja. Merkillepantavaa on, että hänellä ei ole muodollista taidekoulutusta.
Mueckin aiheina on ihminen ja ihmisen koko elinkaari. Taiteellisen läpimurtonsa Mueck teki vuonna 1997 Royal Academyssa Lontoossa, missä hänen veistoksensa Dead Dad oli mukana nuorten taiteilijoiden näyttelyssä. Mueck asuu ja työskentelee Lontoossa. Hänen teoksensa ovat ensimmäistä kertaa esillä Pohjoismaissa.
Taiteilijana Mueckia ei kiinnosta kuvattaviensa ulkoinen kuori vaan ajatukset ja tunteet, joihin katsojan on mahdollista samaistua. Hän vangitsee hetken, jolloin ihminen on haavoittuvimmillaan eräänlaisessa määrittelemättömässä välitilassa. Juuri tämä tekee tavattoman surumielisestä näyttelystä kiinnostavan.
Jokaista ihopoimua ja karvaa myöten pikkutarkan realistiset, jotkut jopa inhorealistiset veistokset on taiten tehtyjä elämäntuskan kuvajaisia. Joidenkin kohdalla kuulee lähes hengityksen. Valtavan vauvan rääkäisy kaikuu ala-aulassa, vai kaikuuko?
Teoksen Youth (Nuorukainen, 2009) mustaihoinen teinipoika kohottaa veren tahrimaa paitaansa tutkiakseen linkkuveitsen tekemää haavaa kyljessään. Englannissa linkkuveitsien hengenvaarallinen käyttö on paisunut epidemiaksi. Pojan haava on täsmälleen samassa paikassa, mihin ristillä riippuvaa Jeesusta haavoitettiin keihäällä. Siihen Mueck ei myönnä viittaavansa, eikä hän muutenkaan halua tulkita teoksiaan. Tulkinnat hän jättää katsojille.
Muista poiketen tämä veistos on pieni, mutta sitäkin puhuttelevampi.
Kaikkea ei tohdi katsoa
Mueck käyttää veistoksiensa tehokeinoina mittakaavaa. Ne ovat valtavan kokoisia tai melkein miniatyyrejä, mikä saa katsojan vieraantumaan, mutta samalla tuntemaan myötätuntoa näitä ihmispoloja kohtaan. Kohtaamaan heidät.
Houkuttelisi tulkita, että Mueck ironisoi teoksillaan kuvanveistotaiteen perinteistä konventiota ja herooisuutta. Taiteilija on todennut, ettei hän halua tehdä luonnollisen kokoisia veistoksia, sillä luonnollisen kokoisia ihmisiä näemme joka päivä muutenkin.
Äitiyttä Mueck kuvaa kolmessa veistoksessa. Teokset Nainen ostoskasseineen sekä Äiti ja lapsi kertovat äitiyden muuttuvasta roolista madonnasta arjen ahertajaksi.
Sekaantuvatko teosten todellisuuden vaikutelmissa illuusion ja leikin rajat? Ainakin Mueck onnistuu häiritsemään katsojan mielenrauhaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia antavilla, vaikuttavilla teoksillaan.
Myönnettäköön, että en oikein tohtinut tarkastella veristä, valtavaa, napanuorassa sätkivää vauvaa (A Girl, Tyttö, 2006). Hän kun ei ole mikään renessanssiajan taiteen suloinen palleroinen. Enkä liioin Still Life -teoksen (Asetelmaa, 2009) koivistaan roikkuvaa, kynittyä kanaa. Sen sijaan monia veistosten ihmispoloja teki mieli lohduttaa, jospa taiteilija usuttaa siihen oikeassakin elämässä.
Ron Mueck
16.10. saakka Sara Hildénin taidemuseo, Tampere.
uutiskirje 