Darragh McKeonin Kaikki pysyväinen haihtuu pois -romaanissa on paikoitellen painostava, dekkarimainen tunnelma.
Tapahtumat etenevät ihmisten itsensä pystymättä juuri vaikuttamaan. Työssään tinkimätön kirurgi Grigori Brovkin lähetetään auttamaan Tšernobyliin huhtikuussa 1986 siellä sattuneen onnettomuuden uhreja.
Onnettomuuden suuruusluokasta ei ole etukäteen tietoa. Tiedottaminen peittelee asian todellisia mittasuhteita. Ihmisiä käytetään häikäilemättömästi hyväksi katastrofin jälkien siivoamisessa.
Miten paljon tästä hulluudesta voisi olla faktaa ja mikä fiktiota?
Tätä kaikkea Grigori Brovkin tarkkailee sivullisena, mutta samalla osallisena. Hänet paikalle varmistanut virkamies, polttoaine- ja energiaministeriön johtava neuvonantaja, Vladimir Andrejevits Vygovški, kertoo jo vuosia aikaisemmin esittäneensä suunnitelman tekemistä ydinonnettomuuden varalle.
Onnettomuuden mahdollisuuskin oli mahdottomuus eikä turvallisuus- eikä pelastussuunnitelmia tehty. Hänet haudattiin neuvonantajaksi.
Kirjan kiinnostavimmat tapahtumat kiertyvät Tšernobylin ydinkatastrofin seurauksiin. Ihmisten tietämättömyys on todellista: kuinka he voisivatkaan tulkita verta vuotavia lehmiä tai syöntikelvottomia metsälintuja.
Evakuoitaessa heille ei kerrottu todellista syytä, ei määränpäätä eikä mitään tulevaisuudesta. Ihmisiä ohjeistetaan yksinkertaisin käskyin: ”Palatkaa jonoon. Linja-autoihin ei saa nousta ilman lääkärintodistusta. Jokaista bussiin yrittävää rangaistaan ankarasti.”
Kotoaan lähtemistä vastustaneet miehet, joutuivat raivaustyöhön, josta he palasivat kuolemansairaina.
Marian – Grigori Brovkinin ex-vaimon – elämän kautta avautuu toisenlainen lohduttomuus. Työ tehtaassa Neuvostoliiton oloissa marraskuussa 1986 ei ole herkkua. Hänen työkaverinsa Zinaida Volkova, takana neljäkymmentä vuotta työtä tehtaassa ja työn sankarin arvo, saa lähtöpassit puolustettuaan työtovereitaan.
Tehtaan ilmapiiri on ahdistava. Vaikenemalla, nuoleskelemalla ja olematta ikään kuin olemassa pärjää parhaiten. Maria kuitenkin päättää toisin: hän pyrkii puuttumaan tehtaan normirytmiin ja tästä kehkeytyy lähes dekkarimaista tunnelmaa. Työyhteisö on ahdistava, ja niin vaikealta tuntuu muutos.
Neuvostoliitossa eletään aikaa, jolloin Mihail Gorbatšov on vallassa, mutta perestroika ja glasnost ovat tuloillaan yksittäiseen tehtaaseen. Muutoksen etsijöitä löytyy, Mariankin tuttavapiiristä.
Marian elämässä näkyvät yhteiskunnan pakot. Ruumiillinen työ, opiskelu insinööriksi on suotavampaa kuin pyrkiä yliopistoon vakituiseksi. Tämä ei sovi etenkään entiselle toimittajalle, joka halusi kertoa maaseudun todellisuudesta ja tuli työstään ulostetuksi tehtaaseen.
Maria haluaa muutosta, ja välineeksi hän on valmis uhraamaan vaikka lahjakkaan pianistiksi aikovan sisarenpoikansa Jevgenin. Lahjakkaalla pianistipojallakaan ei ole helppoa: hän on pilkattu ja koulukiusattu lahjakkuutensa vuoksi.
Kaikki pysyväinen haihtuu pois -romaani on kiinnostava lukukokemus. Väistämättä joutuu miettimään, miten paljon tästä hulluudesta voisi olla faktaa ja mikä fiktiota. Sillä ei ole kovin paljon väliä, mutta olisihan se kiinnostavaa tietää. Viha, rakkaus, epäilys ja muut inhimilliset tunteet ovat olennainen osaa tarinaa.
Irlantilaisen Darragh McKeonin esikoisromaania voi suositella. Se avaa ikkunan ihmisten sinnittelyyn kuolinkouristuksissaan olevassa järjestelmässä. Sitähän ihmiset eivät vielä tiedä, mutta lukijana tätä voi pohtia.
Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Atena 2016, 368 sivua.
uutiskirje 