Poliitikko-historioitsija Erkki Tuomioja, 70, lanseerasi vuosi sitten painavan asian: kokouksen, jossa pystytettiin Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys (HIR). Alkuun päästiin suomalaisvoimin, mutta vuodessa hanke on ottanut tulta, ja maailmanverkosto on perusteilla.
Mistä on kyse, eikö näitä yhdistyksiä ole jo riittämiin?
Yksi mahtunee joukkoon. HIR:n tarkoitus on edistää kansallisten ja kansainvälisten konfliktien sovittelua – nimenomaan tarjoamalla neuvotteluihin apua ristiriitojen historiallisen perustan määrittelemiseksi. Ongelmathan usein kiertyvät rajuihin erimielisyyksiin historian tulkinnoista: se joka vartioi menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Historia on taistelukenttä.
Se joka vartioi menneisyyttä hallitsee myös tulevaisuutta. Historia on taistelukenttä.
HIR:n hankkeille voi toivoa menestystä.
Toukokuussa HIR piti mittavan kansainvälisen Historian käyttö ja väärinkäyttö -konferenssin Helsingissä. Sitä pohjustaen julkaistiin samanniminen, Antti Blåfieldin toimittama 17 historiantutkijan artikkelivalikoima. Se ilmestyi myös englanniksi.
Ei ole syytä esitellä joka artikkelia, pari huipputasoisinta kylläkin. Kiistatta sellainen on britti Timothy Garton Ashin osuus Sananvapaus ja historiantutkimus. Oxfordin-professori pui jäätävän loogisesti eräitä trendejä, joita historian ja politiikan suhteisiin on parina viime vuosikymmenenä pesiytynyt.
Lähtien eräistä historian tutuista tabuista, kuten armenialaisten joukkotuhosta 1915–16 ja puolalaisten murhista Katynissa 1940, hän etenee holokaustiin – tai tarkemmin: vahingollisena pitämäänsä kieltoon kiistää holokausti. Kiistämisen kieltävä laki on voimassa noin puolessa EU-maista.
Garton Ash ei hyväksy linjaa: ”Aina kun valtio lailla päättää historiallisen totuuden, ollaan vaikeuksissa.”
Hän erottelee valtion pakkovallan valtion ilmaisuvallasta, joista vain jälkimmäistä on lupa käyttää historian kentillä. Valtio muistakoon eri tapahtumia ja vainojen uhreja, mutta historiaa mestaroivat lait eivät kuulu sen arsenaaliin.
”Historialliseen totuuteen tai mahdollisimman lähelle sitä päästään parhaiten vapaan keskustelun eikä rikoslain kautta”, Garton Ash ironisoi.
Moskova tuli katumapäälle
Venäläissyntyisen Lontoon-professorin Vladislav Zubokin artikkeli Venäjän ulkopolitiikka ja historian taakka on mitä varteenotettavinta luokkaa. Selkeästi piirtyy se uusi kurssi, jonka Kremlin valtiaat ovat ottaneet suhteessa Itä-Euroopan vuosien 1989–91 kumouksiin.
Moskova tuli katumapäälle. Uuden paradigman mukaan länsi olikin ”pettänyt” Kremlin kesällä 1990 käydyissä neuvotteluissa Itä-Saksan tulevaisuudesta. Silloin Gorbatšov myöntyi Saksan yhdistymiseen, koska samalla länsi ”lupasi”, ettei Nato laajene siitä idemmäs.
On vähintäänkin kiistanalaista, mitä kukin lupasi ja mitä ei, mutta myytti petollisesta lännestä istuu saumatta putinilaiseen historiakuvaan. Se motivoi vastatoimiin. Uutta orientaatiota perustellaan Naton laajentumisella Venäjän rajanaapuriksi asti sekä sillä, että taannoin Nato otti aseellisesti osaa Jugoslavian konfliktiin.
Aihetodisteina Kreml hyödyntää etenkin eräitä läntisiä muistelmia. Niissä aistittu voitonriemu vuosien 1989–91 käännöksistä on venäläismediassa ja -johdossa tulkittu osoitukseksi länsijohtajien harkitusta petoksesta.
Putin argumentoi niinkin ilmavasti, että Krimin valtaus on oikein nähdä vain ”oikeudenmukaisena ja ennaltaehkäisevänä puolustustoimena” lännen aggression tähden.
Artikkeliteoksessa on useita päteviä tutkielmia – esimerkiksi Norbert Frein esitys saksalaisesta menneisyyspolitiikasta ja Heino Nyyssösen kirjoitus unkarilaisten hankalasta suhteesta vuoden 1956 kansannousuun. Niin ikään Marko Lehden pohtiva Monet historiat ja rauhanvälitys sopii täysin teoksen teemoihin.
Historian käyttö ja väärinkäyttö -teos kartoittaa kuumaa ja relevanttia aihekenttää. Menneisyyttä tulkitaan ja revitään joka suuntaan, ehkä siitä joskus vielä rakennetaan sopuakin. Tämä kirja ottaa edes pienen askeleen sitä kohti.
Historian käyttö ja väärinkäyttö. Antti Blåfield (toim.). Siltala 2016. 270 sivua.
uutiskirje 
