Jo kirjan Valtaa ja vastarintaa kansista näkyy, mikä on homman nimi. Etukannessa kirjoittaja seisoo lentokentällä Guinea-Bissaun vapautusliikkeen johtajan Amilcar Cabralin ja Kalevi Sorsan kanssa. Takakannessa tekijän ottamassa kuvassa sissit marssivat viidakossa kalašnikovit sojossa.
Kolmannen maailman vapautusliikkeistä valistanut yhdistys Tricont herätti Mikko Pyhälänkin kolmasmaailmalaisuuteen. Samoin toiminta Vietnamin sotaa vastaan, josta tuli tärkeä tekijä sukupolven heräämisessä kansainväliseen politiikkaan.
Pyhälä muistelee Vietnam-mielenosoitusta elokuussa 1969. Osa sen kulkueesta yritti maolaisten johtamana tunkeutua Yhdysvaltojen lähetystöön. Pyhälä ja hänen toverinsa, sittemmin ulkoministeriön poliittiseksi alivaltiosihteeriksi noussut Markus Lyra saivat hekin poliisia pakoon juostessaan pampusta.
Šokkihoito reaalisosialismilla oli tehokas tapa vetää nuoret ”oikeille raiteille”.
Olinhan siellä minäkin, teinien joukossa niin kaukana rynnäkköpoliisien rintamasta, että minulta jäi kokematta kumipamppu, sen aikaiselta lempinimeltään Nokian nuoriso-ohjaaja.
Tulevat vaikuttajat liikkeellä
Koko sukupolvi koki herätyksen vapautusliikkeiden ongelmiin. Se kiihdytti enemmän kuin 1960-luvun sosiaa-lipolitiikka ja yhden asian liikkeet.
Presidentti Urho Kekkonenkin symppasi tähän aikaan nuoria militantteja ja tapasi vapautusliikkeiden johtajia. Tricont ja Vietnam imaisivat mukaansa hämmästyttävän määrän myöhempiä vaikuttajia. Solidaarisuusliikkeessä keskeinen Suomi-Vietnam-seura tasapainotteli Moskovan ja Pekingin välillä. Solidaarisuuden taustalla luurasi Neuvostoliiton hegemonistinen politiikka.
Nuori sivistyneistö koukkasi perinteisestä ryssävihasta Vietnamin ja Chilen kautta kotiryssiä muonittamaan. 70-luvun marxilainen käänne opiskelijaliikkeessä johtui halusta päästä mukaan suureen historialliseen prosessin.
Sittemmin sukupolven etujoukko hajaantui mitä moninaisimmille pelikentille. Karriäärien kirjo ulottui äärimmäisestä kyynisyydestä ja tekopyhyydestä puhtaimpaan idealismiin ja naivismiin.
Pyhälä erikoistui ulkoministeriössä kolmanteen maailmaan. Hän junaili konservatiivisessa laitoksessa omapäisiä ja radikaalejakin ratkaisuja. Hän sanoo, ettei suoranaisesti rikkonut esimiesten ohjeita, vaan noudatti Švejkin taktiikka: esitti naiivia.
Oikean ja vasemman puristuksessa
Pyhälä kiinnostui ajanmukaisesti Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen uudistuspolitiikasta. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Alexander Dubček halusi mielipiteenvapautta ja keskusjohtoisuuden vähentämistä. Kansa olikin oikeasti innostunut demokraattisesta sosialismista. Tosin jugoslavialainen Milovan Djilas kirjoitti jo tällöin, että demokraattinen sosialismi on utopiaa ja johtaa väistämättä parlamentarismiin. Niin kävikin, kun sosialismi kaatui Itä-Euroopassa 1980-luvun lopulla.
SKP ja SKDL olivat solmussa vuoden 1968 miehityksen takia. Pyhälä siteeraa Supon raportteja, joiden mukaan Hertta Kuusinen katsoi ”miehitystä avoimesti vastustavan asenteen tuottavan SKP:lle myöhemmin suuria vaikeuksia. Toisaalta hän tähdensi, ettei vasemmiston yhteistyön ja SKP:n sisäpoliittisen aseman takia juuri muunlainen asenne olisi tullut kysymykseen”.
Myös Aarne Saarisen tapaamista NKP:n edustajien kanssa ohrana selosti sarkastisesti: ”Saarinen selosti julkilausuman taustaa tähdentäen kannanoton taktista merkitystä hallitusyhteistyötä ajatellen”.
Saarinen vieraili sittemmin Prahassa, vaikka oli tuominnut miehityksen. Hän kertoi olleensa Dubčekin uudistukset kumonneet Gustáv Husákin kanssa samoilla aallonpituuksilla tavatessaan tämän kahden kesken: kumpikin tunsi olevansa kahden tulen välissä, ankarasti painostettuna niin oikealta kuin vasemmaltakin.
UM tarjosi šokkihoitoa
Pyhälä sanoo, että hän ei koskaan ollut ihannoinut neuvostososialismia, mutta Tšekkoslovakian ”uusi” sosialismi kiinnosti häntä. Illuusiot haihtuivat kokemusten karttues-sa Pyhälän palvellessa 1970-luvulla Prahassa. Tiettävästi ulkoministeriö laittoi nuoret vasemmistolaiset tutustumaan reaalisosialismiin. Tämä šokkihoito reaalisosialismilla oli tehokas tapa vetää nuoret ”oikeille raiteille”.
Valta ja vastarinta, jotka tulivat silmille puoli vuosisataa sitten, ovat nyt hävinneet mediahälyn usvaan. Mutta karriäärien lisäksi ovat pienet edistykselliset askeleet ehkä säilyneet.
Mikko Pyhälä: Valtaa ja vastarintaa. Siltala 2016. 336 sivua.
uutiskirje 