Enver Hoxhan (1908–1985) Albania oli kummajainen kommunistimaiden joukossa. Kansantasavalta lähestyi ensin Neuvostoliittoa, sitten Maon Kiinaa. Välit menivät lopulta poikki kumpaankin. Hoxha rakennutti miljoona bunkkeria suojaksi lännen ja idän imperialisteja vastaan.
Totaalisessa umpiossa luotiin katse menneeseen, albaanien eli ”kotkan poikien” muinaisiin illyrialaisiin juuriin. Myyttinen sankarikansa ei tarvinnut muuta maailmaa.
Kesällä 1990 kotkan pojat ovat ilman siipiä. Kommunismin tilalla on armoton eloonjäämistaistelu. Perheet myyvät omaisuuttaan kaduilla, isät tyttäriään ihmissalakuljettajille. Haikaillaan La Bella Italiaan, jossa elämän kuvitellaan olevan helpompaa ja huolettomampaa.
Kissani Jugoslaviassa hämmästellään sitä, etteivät suomalaiset tunnu tajuavan, miten toivotonta elämä suurimmalle osalle maailman ihmisistä on.
Kaverukset Bujar ja Agim lähtevät etsimään onnea ja Eurooppaa, mutta jo veneen hankkiminen Adrianmeren ylitykseen on työn takana. Pitää näpistellä ja asua kaduilla, tehdä hanttihommia, sietää työnantajien välistäveto ja seksuaalinen lähentely.
Tässä on Pajtim Statovcin, 26, toisen romaanin Tiranan sydän (Otava 2016) alkuasetelma. Polttopisteessä on yksilöiden kokemus, se, kun joutuu häpeämään ja peittelemään omaa syntyperäänsä.
– Miksi on eri asia sanoa olevansa tanskalainen tai ranskalainen kuin irakilainen tai turkkilainen? Facebookissa kiertää video, jossa eri etnisistä taustoista tulevien lasten eteen asetetaan nukkeja. Videossa kaikki lapset ajattelevat kuin sisäsyntyisesti, että hyvä ja kaunis nukke on valkoinen ja paha nukke tumma. Media, kauneusihanteet ja mainokset syöttävät meille rodullistettua maailmankuvaa, Statovci pohtii.
Palava halu elää kuin muutkin
Statovcin nuorukaiset joutuvat elämään läpi Italian median asennemuutoksen.
– Kun albaaneja virtasi Italiaan 1990-luvun alussa, lehdissä kirjoitettiin, että siirtolaisia täytyy auttaa. Pian sävy muuttui negatiivisemmaksi. Nähtiin vain rötökset, kurjuus ja irtolaisuus, ruvettiin laskemaan, kuinka paljon Italia joutuu kaikesta maksamaan. Bujar ja Agim kokevat, että media on demonisoinut heidän kotimaansa. He alkavat hävetä albanialaisuuttaan, sitä, että joutuvat koko ajan taistelemaan niitä mielikuvia vastaan, joita oma kansallisuus synnyttää.
Tiranan sydän tulee lähelle afroamerikkalaisen kirjallisuuden Grand Old Ladyn Toni Morrisonin (s. 1931) teemoja. Morrisonin köyhiä mustia ja Statovcin albaanisiirtolaisia yhdistää palava halu elää ilman nöyryytystä ja itsekunnioituksen puutetta. Olla kuin kaikki muutkin, ja sulautua niihin onnellisiin.
Tiranan sydämen mieleenpainuvassa kohtauksessa kaveruksilla on kerrankin varaa hankkia uudet vaatteet ja peseytyä. Rantakadulla flaneeraavia nuorukaisia ei enää pidetä katulapsina, vaan virkamiesten poikina tai italiaisturisteina.
Kameleonttien kirjallisuutta
Taloudellinen ahdinko ei ole ainoa syy, joka ajaa Bujarin ja Agimin pitkälle odysseialleen. Molemmat etsivät sukupuolista identiteettiään kunniamurhien ja machokulttuurin Albaniassa. Hoxhan ankara uskonnonvastaisuus on tiessään, kirkot ja moskeijat vetävät jälleen kävijöitä.
– Hahmoni pakenevat sellaista maailmaa ja tilaa, jossa he eivät pääse ääneen sellaisina ihmisinä kuin kokevat olevansa. Varsinkin kun heillä on seksuaalinen tai sukupuolinen toiseuskokemus itsessään. He sulkevat kotioven takanaan, jättävät albaaniuden ja lähtevät etsimään itselleen sopivampaa identiteettiä, Statovci linjaa.
Sama identiteettipeli jatkuu monikerroksisessa romaanissa myöhemminkin. Bujar ja Agim vaihtuvat arvoitukselliseksi jäävään minäkertojaan. Hän vaeltelee Roomassa, Berliinissä, Madridissa ja New Yorkissa. Patologinen valehtelija ja hyväksikäyttäjä muuttaa nimeään, kansallisuuttaan ja sukupuoltaan lennossa.
Lopulta hän päätyy Suomeen ja Idols-tyyliseen kykyjenetsintäkilpailuun, jossa menestyy laulutaitojen puutteesta huolimatta. Osaahan hän kertoa koskettavan tarinan itsestään.
– Halusin kritisoida tosi-tv-maailman toimintaperiaatteita, sitä, miten tuotantoyhtiöt rakentavat ilmiöitä yksilöiden tragedioista täysin tietoisina siitä, että ovat luomassa heistä keinotekoista tarinaa.
Maahanmuuttajaperheiden sukupolvikuilu
Statovcin esikoisessa Kissani Jugoslavia (Otava 2014) on kyse kosovolaisen maahanmuuttajaperheen tragediasta Suomessa. Isä-Bajram vieraantuu lapsistaan, synttärit, koulunaloittamiset ja pyöräilemään oppimiset menevät ohi. Bekim-pojalle ja hänen sisaruksilleen on elämä jo valmiiksi suunniteltuna: ammattikoulutus, perinteiset miehen ja naisen mallit, lopulta paluu Kosovoon.
– Kuilu, joka voi kasvaa maahanmuuttajaperheissä eri sukupolvien välille, on aika vaarallinen. Lapset oppivat kielen monesti paremmin kuin omat vanhempansa ja saattavat joutua auttamaan vanhempiaan arjen pyörityksessä, kuten lomakkeiden täyttämisessä, jotka eivät kuulu lasten tehtäviin. Tällaisessa tilanteessa pidän todennäköisenä sitä, että vanhempi sukupolvi kääntyy herkemmin sisäänpäin, pitämään kiinni niistä arvoista ja asenteista, jotka kotimaassa ovat vallinneet lähdön hetkellä.
Perheen tuhlaajapoika Bekim pistää isältä saadut rahat tatuointeihin, lävistyksiin ja alkoholiin. Hän laastaroi sisäistä tyhjyyttään, itseinhoaan ja kiukkua kaikkia vastaan nettideittailulla ja yhden illan homosuhteilla.
”Valkoisena neekerinä” Suomessa pidetty Bekim päätyy toivomaan täydellistä nimettömyyttä, historiattomuutta ja nenänsä ja poskipäidensä korjailua plastiikkakirurgin vastaanotolla.
Portti avoinna fantasiaan
Kissani Jugoslavia ei olisi kirjana oma vikuroiva itsensä ilman maagisrealistisia, absurdistisia ja fantastisia elementtejä. Bekim ottaa lemmikikseen kuningasboan, antaakseen itsensä kaltaiselle orvolle pirulle kodin.
Ravintolassa Bekim tutustuu puhuvaan kissaan, joka on kaikessa häikäilemättömyydessään riemastuttava ilmestys: ylipainoinen lonkeronlipittäjä, kylpyhuoneessa ja karaokebaareissa viihtyvä diiva, elokuvafriikki ja valistusfilosofien hengenheimolainen. Tällaista morsianta olisi mahdotonta esitellä vanhemmille, koska kissa on Kosovossa epäpuhdas eläin.
Ei ole mikään ihme, että Statovcin suosikkeja ovat Morrisonin ohella venäläinen Mihail Bulgakov ja Latinalaisen Amerikan maagiset realistit, Gabriel García Márquez ja Isabel Allende.
Ei haluja mielipideautomaatiksi
Kosovon albaani Statovci tuli Suomeen perheensä mukana kaksivuotiaana. Balkanin maiden äärimmäisyyksien ajat ovat siis aiheita, joita hän lähestyy periaatteessa kuin kuka tahansa kirjailija: tarvitaan loputtomasti pohjatyötä, lukemista, ihmisten jututtamista ja matkailua alueen maissa.
– Valehtelisin jos väittäisin, ettei henkilöhistoriallinen taustani olisi vaikuttanut näihin aihevalintoihin. Entisen Jugoslavian hajoamissodat ja vaikea yhteiskunnallinen tilanne vetävät minua puoleensa, koska ne ovat osa sitä kulttuurista perintöä, jonka olen saanut ylhäältäpäin.
”Maahanmuuttajakirjailijan” rooliin Statovci ei mahdu, vaikka sitä on hänelle julkisuudessa tarjottu Kissani Jugoslavian menestyksen jälkeen. Teos voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, sitä ollaan kääntämässä tai käännetty jo 11 kielelle.
– Ruotsissa maahanmuuttajakirjailijatermistä on luovuttu. Se paitsi leimaa, myös vahingoittaa kirjailijan kuvittelemisen vapautta. Kirjailija pitäisi nähdä luovana yksilönä eikä kulttuuriperimänsä edustajana, jollaiseksi julkinen puhe hänet usein niputtaa. Pidän kohtuuttomana sitä, että ”maahanmuuttajakirjailijan” oletetaan antavan mielipiteensä esimerkiksi pakolaiskriisistä. Ikään kuin se olisi nimenomaan kulttuurisen taustan vuoksi hänen velvollisuutensa.
Utooppinen pohjavire
Statovci on piirua vaille valmis yleisen kirjallisuustieteen opiskelija Helsingin yliopistosta. Opinnot Aalto-yliopiston elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen linjalla ovat vasta alkuvaiheessaan. Hänen sopeutumisensa suomalaiseen yhteiskuntaan on siis mennyt ainakin ulkoisesti paremmin kuin maailmojen väliin kuljeksimaan jäävillä romaanihenkilöillään.
– Ajattelen, että kaunokirjallisuus kertoo aina ihmisistä, jotka ovat saaneet jollain tavoin nenilleen. Rakkaudesta, sodasta tai sairaudesta, mistä ikinä.
Onnellisia loppuja Statovcin kirjoista ei löydy. Kissani Jugoslaviassa hämmästellään sitä, etteivät suomalaiset tunnu tajuavan, miten toivotonta elämä suurimmalle osalle maailman ihmisistä on.
Samalla Statovcin rivien väleissä tuntuu puhaltavan tietty utooppinen pohjavire, toive toisenlaisesta maailmasta.
Täytyykö ihmisten maailman tappiin asti kuulua kategorioihin, jotka meille on syntymässä annettu: etniseen ryhmään, uskontoon, sukupuoleen ja kulttuuriin?
– Onhan niissä kirjoissa eettinen julistuksensa, olemisen ja mielipiteen vapauden puolesta. Tuskinpa me osaamme ennustaa sitä, mitkä ajatukset ovat tapetilla viidenkymmen tai sadan vuoden päästä. Niin kuin 1900-luvun alussa ei olisi mitenkään voitu arvata, että uudella vuosituhannella keskustellaan transsukupuolisuudesta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista.
uutiskirje 