Jos ennakkoluulojen uuteen uskoon järjesteleminen ei ole ajattelua, onko Urho Kekkonen (1900–1986) ollut tästä näkökulmasta katsottuna satavuotiaan Suomen johtavin toisinajattelija? Laittoihan Kekkonen pääomapiirien hellimän taantumuksen ruotuun jo 1930-luvulla, ja otti presidenttinä pääomapiireiltä ohjat omiin käsiinsä, kuten oli luvannutkin.
Tämän mielenkiintoisen kysymyksen esittää Matti Salminen teoksessaan Toisinajattelijoiden Suomi (Into). Salminen esittelee 47 henkilöä, jotka hänen mielestään ovat itsenäisyytemme aikana ajatelleet niin merkittävästi vastakarvaan, että heidän ajattelunsa ja toimintansa vaikuttaa kulttuurissamme edelleen.
Joukossa on tunnettuja henkilöitä Hella Wuolijoesta ja Rauol Palmgrenista Jörn Donneriin ja Erno Paasilinnaan, Pentti Linkolasta Esko Seppäseen ja Leif Salméniin, sekä tuntemattomampia kuten tolstoilaista pasifismia kannattaneet Iitissä asuneet Isohiiden veljekset, jotka teloitettiin 22.4.1918, sekä monia muita, jotka joutuivat 1920–1940-luvuilla vankilaan mielipiteidensä vuoksi. Myös 1960–1970-luvun radikalismi on näyttävästi esillä.
Salmisen teos on mielenkiintoinen läpileikkaus lähihistoriamme vastarannankiiskien omaperäiseen ajatteluun. Sen soisi kuuluvan itsenäisyytemme juhlavuonna jokamiehen ja -naisen kansalaisvelvoitelukemistoon.
Mutta keskitytäänpä tässä jutussa tarkemmin Salmisen esittämään kysymykseen Kekkosesta Suomen johtavana toisinajattelijana, ja sodan jälkeisiä toisinajattelijoita kokoavana ja yhdistävänä voimana. Kekkosen julkinen esiintyminen kesti yli 60 vuotta. Samaan on yltänyt myös Jörn Donner.
Kekkonen aloitti pakinoitsijana Kajaanin Lehdessä jo 16-vuotiaana ja Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927. Presidentin tehtävistä hän irtisanoutui terveydellisistä syistä syksyllä 1981. Hän kirjoitti Lapuanliikettä ja IKL:ä vastaan suunnatun pamflettinsa Demokratian itsepuolustus vuonna 1934 sekä valtionyhtiöiden perustamista ja niiden aseman vahvistamista vaatineen pamfletin Onko maallamme malttia vaurastua 1952.
Kantona oikeiston kaskessa
Salminen huomauttaa, että pyrkiessään ensimmäiselle presidenttikaudelleen, Kekkonen oli Suomen historiassa varsinainen Don Quijote. Tuulimyllynä hänellä oli porvarillinen hegemonia, joka halusi pitää itsenäisyyden alkuvuosikymmenillä hankitun poliittisen ja taloudellisen vallan hyppysissään myös sodan jälkeen. Kekkosen mielestä kansanvallan puolustus oli edellytys kansalaissovulle, ja vain sen kautta valtiovalta saattoi kuulua kansan suurelle enemmistölle. Siksi pääomapiirien valtaa oli rajusti rajoitettava.
Tämän vuoksi Kekkonen oli myös ylivoimaisesti haukutuin poliitikko, jota vastaan oikeisto hyökkäsi vuoden 1955 presidenttipelissä törkyjournalismin keinoin. Sensaatio Uutiset -niminen julkaisu listasi Kekkos-juttunsa vuonna 1955 muun muassa näin:
-Tappeli ministerin kanssa keskellä yötä loistohotellissa.
-Raahasi naista korvarenkaista.
-Nimi tuotu esiin lisenssihuijauksen yhteydessä.
-Tanssi ´Kuolevaa joutsenta´ Mikojanin kutsujen jälkeen.
-Sammui lattialle pääministeri Hedtoftin hautajaisten jälkeen.
Presidenttipelin käydessä kuumimmillaan, Kekkonen kirjoitti toimittaja-pakinoitsija J.W. Tuuralle 27.9.1955:
”Parjauskampanjan tarkoitus on selvä; saada minulta hermot katkeamaan tai saada minulta pois puolueväen luottamus. Olen oikeistolle tullut ilmeisesti pitkäksi kannoksi kaskeen. Luulen pitkäaikaisen kokemukseni perusteella voivani sanoa, että minun hermojani ne eivät saa luhistumaan. Mutta oikeiston solvaustaktiikka saa kyllä yhden aikaan: en lepää taistellessani tuota tekopyhää ´Suuren Rahan´ porukkaa vastaan vähäväkisen maaseutuväestön puolesta.”
Myöhemmin poliitikoista Kekkosta vastaan harasivat näkyvimmin muun muassa Veikko Vennamo, Kauko Kare, Tuure Junnila ja Georg C. Ehnrooth.
Kuka hyötyy salailusta?
Kuinka paljon Suomi ja suomalaisten ajattelu muuttui Kekkosen presidenttikaudella 25 vuoden aikana vai tekikö se täyskäännöksen? Pääministerinä ollessaan Kekkonen pohjusti tulevaa aluepolitiikkaansa tekemällä kesällä 1951 reportaasimatkan veneellä ja patikoiden tiettömien taipaleiden taakse Kainuuseen Selkos-, Marjo- ja Ruhtinaankylään, Hyryyn, Malahviaan, Viiankiin sekä Kuhmon Iivantiiraan.
Retkestään Kekkonen julkaisi Suomen Kuvalehdessä neliosaisen matkareportaasin elo-syyskuussa nimellä Kynnet pappilaan – korutonta kertomaa Kainuun tiettömistä kylistä. Suomussalmen Selkoskylän Laitilan talon 70-vuotias isäntä kertoi Kekkoselle käyneensä elämässään kaksi kertaa 200 kilometrin päässä Kajaanissa:
– Onhan sitä tällaisella miehellä toki tämän tästä sinne asiaa, isäntä naureskeli.
Kierros on 65 vuoden aikana umpeutunut, kun syrjäseuduilta on julkinen liikenne loppunut, koulut ja kaupat suljettu ja kohta ei postikaan kulje kuin silloin tällöin, jos silloinkaan. Onko tämä edistystä vai Kekkosen ajan saavutusten vesitystä?
Suomessa tuloerot olivat pienimmillään 1980-luvun lopulla ja valtion velka oli vajaat kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Peruskysymys kuuluukin, miksi Harri Holkerin hallituksesta 30.4.1987 alkaneen porvarillisen politiikan 30-vuotisen kauden jälkeen valtion velka on paisunut yli 50 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja päälle päätteeksi Kekkosen aikana kerätty valtion omaisuus on tuhottu?
Missä luuraa se porvarien itsekehuinen ”oikea” talouspolitiikka, jonka pitäisi olla moninkertaisesti valioluokkaisempaa Kekkosen ajan talouspolitiikkaan verrattuna? Toisinajattelemisen ja uuden Kekkosen paikka tässäkin.
Kirjan lopussa on lyhyt esittely kustakin henkilöstä sekä lähteiden esittely luvuittain. Tuoreimpia tämän päivän toisinajattelijoita Salminen ei käsittele, koska hän rajaa teoksensa vuosituhannen vaihteeseen, eikä halua häiritä tai karsinoida heidän ajatteluaan ja elämäänsä. Mottona Salmisella on Erno Paasilinnan toteamus:
”Kun kirjoittaa sotaa vastaan, luonnon tuhoamista vastaan, vapaudenriistoa vastaan, korruptiota vastaan – ja puolustaa rauhaa, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia. Onko se niin hirveätä?”
Lopuksi Salminen esittää kansanvallan kannalta tärkeimmän kysymyksen: millä tiedoilla menneet sukupolvet äänestyskoppiin oikein menivät? Ja vielä enemmän meidän on kysyttävä: mitä emme nyt tiedä? Mitä meiltä salaillaan ja kuka siitä hyötyy?
Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi. Into 2016, 342 sivua.