Uusliberalismi-sanasta on tullut yksi poliittisen kielenkäytön hokema ja leima, jonka sisältöä harvoin pysähdytään miettimään. Sanan kielteisen kaiun vuoksi harva vaikuttaja tunnustautuu uusliberalistiksi, vaikka kannattaisikin sen oppeja. Käsitteellä on kuitenkin vankka historiallinen tausta.
Suuntauksen 1920–30-luvuilla alulle-panneet itävaltalaiset intellektuellit halusivat haastaa markkinakeskeisellä opillaan sosiaaliliberalismin, jota kutsuttiin ”uudeksi liberalismiksi”. Sittemmin uusliberalismia on viety vuosikymmeniä määrätietoisesti eteenpäin.
Paavo Löppönen käy tuoreessa kirjassaan Vapauden markkinat läpi tätä ideologiaa ja sen kehitystä. Filosofiasta ja sosiologiasta yliopistotutkintonsa suorittanut Löppönen on 1960-luvulta saakka perehtynyt opin syntyvaiheisiin. Työuransa hän on tehnyt Suomen Akatemian arviointi- ja kehittämisjohtajana sekä yhteiskuntapolitiikan valmistelijana eduskunnassa ja valtioneuvoston kansliassa. Näissäkin viroissa hän on joutunut tekemisiin uusliberalististen oppien kanssa.
Järjestäytyminen oli hyvin määrätietoista: luotua organisaatiota on kutsuttu jopa leninistiseksi.
Kaikki kilpailevat
Puhdasoppisille uusliberalisteille ainoa arvo on taloudellinen vapaus, jonka tulee toteutua mahdollisimman sääntelemättömillä markkinoilla. Toiset voittavat ja toiset häviävät, eikä valtion tule millään tavoin tasoittaa eroja.
– Solidaarisuus on heille täysin vierasta, koska heidän yksilökäsityksensä lähtee kilpailusta. Jokainen yksilö huolehtii vain omasta hyödystään, Löppönen kuvailee.
Vaikka uusliberalistit yleensä kannattavat muodollista demokratiaa, he eivät sallisi asettaa markkinoille rajoituksia enemmistöpäätöksin. He ovatkin monesti ymmärtäneet autoritaarisia hallintoja, jopa diktatuureja: suuntauksen keskeinen ideologinen kehittäjä Friedrich von Hayek sekä Nobel-palkittu ekonomisti Milton Friedman toimivat talouspolitiikan neuvonantajina Chilessä Augusto Pinochetin hallintokaudella.
Nimestään huolimatta uusliberalismi ei ollut edes syntyessään aivan uutta, vaan se pikemminkin romantisoi mennyttä. Hayek piti ihanneyhteiskuntanaan Englantia 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun loppuun ja Friedman 1800-luvun alun Yhdysvaltoja. Noilta ajoilta on kirjallisuudessa runsaasti raastavia kuvauksia köyhyydestä ja riistosta, mutta uusliberalistit näkivät niissä vapaiden markkinoiden onnelan.
Löppönen osoittaa, kuinka uusliberalistit ovat soveltaneet klassisten liberalistien teorioita valikoiden ja irrottaneet ne historiallisesta kontekstistaan. Esimerkiksi Adam Smith ei ollut sellainen pidäkkeettömän kapitalismin ja oman edun tavoittelun kannattaja kuin usein annetaan ymmärtää. Smith kritisoi valtion ja monopoliyritysten yhteistyötä, mutta puolusti kiihkeästi köyhien oikeuksia ja vastusti palkkaeroja.
Kuin maatuskanukke
Löppönen jakaa uusliberalismin kehityksen neljään vaiheeseen. Vuosina 1945–1975 luotiin aatesuunnan älylliset perusteet ja liike organisoitui. Järjestäytyminen oli hyvin määrätietoista: luotua organisaatiota on kutsuttu jopa leninistiseksi.
– Organisaatio on nerokas. Sen rakennetta voi kuvailla maatuskanukeksi, sanoo Löppönen.
Sisin osa, toiminnan ideologinen ja organisatorinen keskus, on liikkeen ydinjoukosta koostuva Mont Pèlerin Society, joka kokoontuu suljetuin ovin. Seuraavana maatuskassa ovat suurten yritysten rahoittamat säätiöt. Ne puolestaan rahoittavat think tankeja eli ajatuspajoja, jotka tekevät selvityksiä sekä järjestävät koulutusta ja seminaareja. Uloin osa on tiedottaminen. Sitä varten toimittajia integroidaan liikkeen rakenteisiin.
– Mont Pèlerin Societyn jäseniksi on aina otettu tietty määrä maailman valtalehdistön toimittajia, Löppönen kertoo.
Suuryrityksiltä saadun rahoituksen merkitys on ollut Löppösen mukaan keskeinen. Ilman sitä uusliberalistinen liike ei olisi elänyt kauaa.
Myös opit ovat muuttuneet suuryrityksille suopeammiksi. Alkujaan uusliberalistit puhuivat markkinoiden moninaisuuden puolesta ja vastustivat keskittymistä ja monopolisoitumista. Omistuksen kasautuessa ja suuryhtiöiden vahvistuessa 1960–70-luvuilla ääni kellossa muuttui. Nyt he alkoivat korostaa keskittymisen hyviä puolia, kuten taloudellista tehokkuutta.
Greenspan löysi valuvian
Toisessa vaiheessa, noin 1975–1990, uusliberalismi sai vahvan jalansijan politiikassa. Etenkin Yhdysvalloissa Ronald Reaganin ja Isossa-Britanniassa Margaret Thatcherin johdolla sääntelyä purettiin, verotusta alennettiin ja ammattiyhdistysliikettä nujerrettiin. Valtiota ei enää nähty mörkönä, vaan siitä muokattiin markkinoita ja yrityksiä palveleva väline.
Uusliberalismin kukoistuskausi ajoittuu Löppösen mukaan vuosiin 1990–2008, jolloin talouden finanssisektori kasvoi vahvasti ja finanssimarkkinoiden rajoitteita poistettiin.
– Liikkeessä kehitetyt ajatukset menivät tuolloin hyvin vahvasti läpi myös Euroopassa. Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän hajottua uusliberalismilla oli valtava vaikutus Venäjän ja Itä-Euroopan sekä Latinalaisen Amerikan kehitykseen.
Neljäs vaihe alkoi vuoden 2008 finanssikriisistä, johon monimutkaisten finanssi-instrumenttien sääntelemätön kehittely oli johtanut.
– Finanssikriisi oli katastrofi uusliberalistiselle liikkeelle, koska monet heidän lupauksensa osoittautuvat siinä vääriksi. Jopa Yhdysvaltojen keskuspankin aiempi pääjohtaja Alan Greenspan sanoi löytäneensä ideologiastaan valuvian. Finanssikriisin jälkeen liike on keskittynyt puolustustaisteluun uusien ajatusten sijasta.
Markkinoiden vapauttamisen ja sääntelyn purkamisen aikana 1970-luvulta tähän päivään talouskasvu on länsimaissa heikentynyt, työttömyys noussut ja taloudellinen eriarvoisuus kasvanut, Löppönen summaa. Uusliberalistit itse selittävät ongelmia tavallisesti sillä, ettei markkinoita ole vieläkään avattu riittävästi.
Liitossa populistien kanssa
Vaikka uusliberalismilla ei nyt menekään lujaa, sen ihmiskuva ja monet keskeiset ideat ovat yhä hegemonisessa asemassa. Niistä on tullut osa arkijärkeä, jota ei ole tapana kyseenalaistaa. Liikkeen piirissä kehitetyt käsitteet ovat käytössä kaikkialla yhteiskunnassa – Löppönenkin kertoo olleensa mukana Suomen Akatemiassa mittaamassa tieteen kilpailukykyä.
Uusliberalismin seurannaisilmiöksi on Löppösen mukaan noussut oikeistopopulismi. Työmarkkinoiden epävarmuuden kasvaessa ja sosiaaliturvan murentuessa globalisaation, maahanmuuttajien ja eliittien vastainen retoriikka vetoaa ihmisten turvallisuuden kaipuuseen. Toisaalta uusliberalistit ja oikeistopopulistit ovat alkaneet toimia myös yhdessä useiden maiden hallituksissa. Suuntaukset yhtyvät samoissa puolueissakin.
– Norjan Edistyspuolue, Tanskan kansanpuolue ja eräät itäisen Euroopan puolueet ovat uusliberaaleja talouspolitiikaltaan, mutta konservatiivisia kansallismielisyydessään, Löppönen määrittelee.
Samaahan on havaittavissa täkäläisissä perussuomalaisissakin.
Nykyisen hallituksemme politiikassa Löppönen näkee uusliberaaleja piirteitä: kilpailukykysopimuksella pyrittiin nujertamaan ay-liikettä ja perinteistä sopimuslinjaa, ja sote-uudistuksessa avataan ideologisin perustein markkinoita yksityisille toimijoille.
Tiedolla ja älyllä vastarintaan
Miten markkinafundamentalistista hegemoniaa sitten voitaisiin murtaa? Löppönen korostaa tiedon ja keskustelun lisäämistä.
– Ei ole yksittäistä temppua. On muistutettava, että tällainen politiikka on jo historiassa aiheuttanut kärsimystä ja taantumusta suurten ihmisjoukkojen elämään. Talous on vain väline ihmisten hyvälle ja tasapainoiselle elämälle.
Vasemmistolle tärkeää on Löppösen mukaan käydä älyllistä kamppailua ja kehittää itse omaa politiikkaa, ei vain päivänkohtaisten asioiden parissa vaan pitemmällä aikavälillä.
Myös uusliberalistien tehokkaasta organisoitumisesta ja ideologian levittämistavasta voitaisiin ottaa mallia.
– Tosin voi olla vaikeaa saada siihen sellaisia rahasummia kuin uusliberalistit, Löppönen hymähtää.
Paavo Löppönen: Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus. Vastapaino 2017. 212 sivua.
uutiskirje 