Lähes viisi vuotta sitten Paavo Rautio otsikoi kolumninsa (HS 19. 9. 2012) näin: ”Päättäjien syrjäytymiseen on puututtava”. Hänen mielestään syrjäytymisvaarassa eivät ole ainoastaan vailla koulutuspaikkaa ja työtä ajelehtivat nuoret vaan mitä ilmeisimmin myös yhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen johtoporras, joka etuineen, kultaisine kädenpuristuksineen ja hyvä veli -verkostoineen elää omassa turvatussa todellisuudessaan.
Kolumni palautui mieleeni lukiessani Juho Saaren toimittamaa teosta sosiaaliturvariippuvuudesta. Yhdessä luvussa on yhteenveto Helsingin Sanomien lukijoiden köyhyyskäsityksistä.
Kesällä 2015 vastasi 10 000 ihmistä kyselyyn. Ilmeni, että mitä vähemmän ihmisillä oli omakohtaista kokemusta köyhyydestä ja työttömyydestä, sitä useammin he katsoivat, että köyhyys on köyhän omaa syytä. Sen sijaan mitä enemmän vastaajilla oli itse koettua köyhyyttä, sitä vähemmän he pitävät köyhiä laiskoina.
Mitä vähemmän ihmisillä on omakohtaista kokemusta köyhyydestä, sitä useammin he katsovat sen olevan köyhän omaa syytä.
Saaren toimittamalla kirjalla on raflaava nimi Sosiaaliturvariippuvuus: sosiaalipummina oleskeluyhteiskunnassa?. Se viittaa presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheeseen 2013, jolloin hän epäili osalla työkykyisistä suomalaisista olevan taipumusta valita työnteon sijaan eläminen sosiaaliturvan varassa, oleskeluyhteiskunnassa.
Nimestä huolimatta teos on tieteellinen artikkelikokoelma. Se kertoo siitä, missä tilassa hyvinvointivaltio pitkästä taantumasta kärsineessä Suomessa on. Siinä pohditaan hyvinvointivaltion selviämisen mahdollisuuksia ja valotetaan monelta kantilta viimesijaisen sosiaaliturvan varassa elämistä ja sen syitä.
Viimesijaisella turvalla tarkoitetaan asumis-, toimeentulo- ja työmarkkinatukea. Kirjoittajina on ahkeran professori Saaren lisäksi 13 muuta osaavaa tutkijaa.
Helpolla lukija ei pääse, ja hyvä niin.
Sosiaaliturvariippuvuus ei ole
mustavalkoinen asia
Finanssikriisistä alkanut talouden taantuma ja euroalueen talouskuri pitävät sosiaali- ja terveyspolitiikkaa ahtaalla. Kylmä kausi jatkuu.
Tutkijat eivät sano suoraan, mutta hyvinvointivaltion analyysistä välittyy huoli siitä, että sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistamista määrittää liian yksipuolisesti taloudellinen kestävyys, menokuri. Näin on kirjoitettu myös Sipilän hallituksen ohjelma, jossa kokonaisveroasteen nostaminen on rajattu keinovalikoimasta.
Toki hyvinvointivaltion rahoituksesta, sen taloudellisesta kestävyydestä on huolehdittava, mutta samalla politiikan ytimessä pitää olla myös sosiaalinen kestävyys.
Taloudellisesti kestävään ”hyvinvointivaltioon” päästään puskemalla sosiaali- ja terveysturvan uudistuksia yksiniittisesti ja leikkaamalla myös heikoimmassa asemassa olevilta. Seurauksena on sosiaalisen perustan mureneminen ja eriarvoisuuden kasvu.
Syksyllä 2016 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan suomalaisten näkemykset yhteiskunnan eriarvoisuudesta ovat jakautuneet ja luottamus hyvinvoinnin turvaamiseen säröilee pahasti. Oireellista on, että hyvinvoivien luottamus on selvästi parempi kuin huonosti toimeentulevien. Mitä korkeampi sosioekonominen asema, sitä vähemmän tunnistaa eriarvoisuutta.
Edellytyksiä hyvinvointivaltion
selvittämiselle
Ansiokkaan tilanneanalyysin ja teoriaosuuden lisäksi kirja antaa paljon uutta tietoa. Viimesijaisella sosiaaliturvalla elävien määrän ja elämäntilanteen muutoksia 2007–2013 on selvitetty tilasto- ja rekisteriaineiston pohjalta.
Suomi 24 -keskusteluaineiston avulla eritellään moraalipaniikkia, sosiaaliturvalla eläviä kohtaan esiintyvää tuohtumusta. Helsingin Sanomille tehty kysely valottaa, mitä suomalaiset ajattelevat leipäjonojen asiakkaista.
Tärkeää antia ovat sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliturvan pitkäaikaiskäyttäjien kokemuksia analysoivat luvut. Niistä löytyy eväitä siihen, miten sosiaaliturvan varassa elävien toimintakykyä voitaisiin nykyistä kestävämmin vahvistaa. Ne eväät vaativat rahaa, mutta tulisivat todennäköisesti pitemmän päälle halvemmaksi kuin nykyinen kyykytyspolitiikka.
Artikkelien tulokset on koottu tiiviiksi yhteenvedoksi. Tämän perusteella hyvinvointivaltion selviämiselle on edellytyksiä, kunhan löytyisi tahtoa ja eväitä uudistamiseen sosiaalista perustaa tuhoamatta.
Juho Saari (toim.): Sosiaaliturvariippuvuus: sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? Suomen Yliopistopaino 2017. 381 sivua.