Monen kirjahelmen löytäminen on kiven alla

Kirjan kuolemaa on povattu niin pitkään, etten usko väitteeseen. Mutta vaikeuksia ilmenee: kirjan kohdalla törmätään samaan eriarvoistumiseen kuin muunkin inhimillisen hyvän saatavuudessa. Kirjoitan tässä Suomesta ja nykyajasta, korkeintaan lähihistoriasta.

Aloitellessani kirjailijan uraa 1970-luvun alussa vallitsi tietty kastijärjestelmä. Oli hyviä ja kunnianarvoisia vanhoja suurkustantamoja, oli keskinkertaisina pidettyjä keskisuuria, usein uusia tai toisaalta ajastaan jääneitä ja näiden lisäksi pienkustantamoja. Yleensä kirjailijan saama arvostus määräytyi sen mukaan, minkä kustantamon kautta hän julkaisi. Kustantajaa ei kernaasti vaihdettu, ja kustantaja pyrki pitämään huolta kirjailijasta. Siinä saattoi olla aitoa kulttuuritahtoa, mutta myös taloudellista silmää. Tahtoohan karjankasvattajakin, että tuotantoeläin voi hyvin. Isolla kustantamolla oli paremmat mahdollisuudet hyvänä pitoon kuin pienillä. Aivan paarioita olivat omakustantajat lukuun ottamatta niitä poikkeuksia, jotka olivat älynneet uhriutua näyttävästi, tehdä irrallisuudestaan tuotemerkin.

Tilanne rupesi muuttumaan viimeistään 1980-luvulla, kun muutamat keskisuuret kustantamot lopettivat toimintansa. Samoihin aikoihin kaupallisuus rynnisti, suurkustantajat julkaisivat yhä enemmän heppoista viihdettä, eikä kunnianarvoisan talon nimi enää ollut tae kunnioitettavasta tekstistä. Pian uusi painotekniikka teki omakustantamisesta halpaa. Se ei aina nostanut tekstin tasoa. Jos eivät muut lue käsikirjoitusta kuin kirjailija itse, jää kustannustoimittajan yleensä hyödyllinen panos tykkänään pois. Mutta markkinoille tuli paljon kunnianhimoisia pienkustantamoja, joissa tehtiin ammattitaitoista, kiitettävää ja usein korvaamatonta työtä. Rakennemuutos oli tapahtunut. Yleistynyt kirjoittajakoulutus oli myös tepsinyt, enää ei ilmoille juuri tullut aivan onnettomia tekeleitä.

Viime aikoina suurkustantamot ovat lähes menettäneet mielenkiintonsa runouteen. Vastaavasti on syntynyt kosolti runoon keskittyneitä kustantajia. Runo mahtuu moniin alan lehtiin ja sen ehtii lausua lavaesityksissä. Runon asema ei oikeastaan ole niin huono kuin väliinputoajaksi jäävien novellien ja esseiden. Suuri ja tyypillisin osa kirjailijakuntaa kirjoittaa – vähälevikkisiä romaaneja.

Vaikeimmin tavoitettavia ovat omakustanteet. Toisinkin voi valita, mutta käsittelen nimenomaan teoksia, joiden vaiheista satun olemaan tietoinen. Kiintoisa omakustanne on viime vuonna ilmestynyt Gia Virkkusen Rakkauden varjot ja auringot. Otsikko sanoo paljon kirjan sujuvasti laadituista runoista, joita osuvasti täydentävät kirjoittajan ottamat valokuvat. Omakustanteet päätyvät kirjastoihin lähinnä silloin, kun niillä on alueellinen kytkös kirjaston sijaintipaikkakuntaan. Kuvaavaa on, että kytköstä ei edellytetä suurkustantamojen myyntimenestyksiltä, joissa kytkökseksi riittää, että niitä on mainostettu paikkakunnan valtalehdessä. Kirjakaupoista omakustanteita on hankala saada, etenkään ketjuuntuneista kirjakaupoista, joiden valikoima ja jopa esillepano saatetaan määrätä pääkonttorista samoin ehdoin koko maahan. Verkkomyynti on omakustantajalle avuksi. Lukijan ja ostajan ongelma on, ettei tiedä mistä hakea kirjoja, joiden olemassaolosta ei tiedä.

Paitsi kirjakaupan keskittyminen, ongelma on myös kirjan eliniän lyheneminen. Takavuosina kesti kolme vuotta, ennen kuin kirja tuli alennusmyyntiin. Siihen asti se oli saatavana kirjakaupoista ja alennusmyynti oli toinen tuleminen. Nykyään kirja voi olla alennusmyynnissä heti ilmestyttyään. Tämä panee uumoilemaan, että se oikeastaan on alun perin kaavailtu alennusmyyntituotteeksi. Mikä äkkiä myydään, se pian unohdetaan. Unohdusta helpottaa kustantajien yleistynyt tapa makuloida hieman ikääntyneet kirjat. Niitä ei kauaa varastoida, vaan ne muokataan paperimassaksi. Moista ehjän tavaran tuhoamista pidän kulttuurisena huliganismina.

Habent sua fata libelli, kirjoilla on kohtalonsa, sanoivat jo vanhat roomalaiset. Sen huomaa, kun miettii, kuinka moni kelpo kirja on käytännössä vaipunut unholaan. Saahan niitä, mutta kuka osaa kysyä? Nykyään on markkinointi entistä keskeisempää, hyvä kirja voi jäädä vähälle huomiolle, kuten Risto Kormilaisen hupaisa novellikokoelma Paavi mykyrokalla (Edico 2007). Tai Osmo Pekosen Oodi ilolle. Matkoja, maita, kaupunkeja (Enostone 2010). Yhtä ilahduttavan sivistynyttä matkakirjaa saa harvoin käsiinsä.

Kirja voi olla mainio, mutta silti tulee lasikatto vastaan. No, internetistä voi löytää. Toisinaan kannattaa olla liikkeellä ajoissa, painokset ovat usein aika pieniä, eikä makulointi niitä ainakaan suurenna. Aivan uusista kirjoista mainittakoon Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen keväinen esseekokoelma Auringon tanssi, pimeän pidot (Robustos 2017). Joulusta riittää puhetta, tässä pohditaan pääsiäistä, teksti kestää monet kevään kierrot.

Kirjakaupan keskittyminen ja jakelun ketjuuntuminen uhkaavat valikoiman monipuolisuutta. Ei riitä, että kirjoja vain on olemassa, keskeistä on, kuinka ne leviävät ruohonjuuritasolle kirkonkylien kirjakauppoihin, kioskeihin, sivukirjastoihin ja kirjastoautoihin. Lukija törmää ensimmäiseksi kaikkein tavallisimpaan tarjontaan. Se on vaivatonta kirjakauppaväelle: pääasia, ettei asiakas lähde ulos ostamatta, ostipa vaikka paperiliittimiä tai koottavan lentokoneen. Ilmiö on vuosikymmenten takaa tuttu kustantajien kirjakerhoista. Asiakas saa edullisesti valita kirjoista, jotka joku muu on jo valinnut hänelle sulkien pois paljon muuta. Alun perinkin kirjoille annetaan hyvin erilaiset lähtömahdollisuudet. Urheilussa puhuttaisiin tuomaripelistä.

Aina ei auta, vaikka kirjailija omistaisi kustantamonsa. Arto Kytöhonka oli runoilija, postitaiteilija, pakinoitsija, legendaarinen kirjoittajakouluttaja ja kustantaja. Hänen kustantamonsa Äitini talo julkaisi Kytöhongan parhaan teoksen Kurjan miehen kirjeitä (1991). Harvoin on avioerosta ja tapaamisoikeuksista kirjoitettu yhtä koskettavasti.

Kytöhonka kiinnitti jo 1980-luvulla huomiota uhkaavaan kehitykseen: kirjastot olivat muuttumassa puuhastoiksi. Muut sinänsä hyvät toiminnot vievät pois tilaa, aikaa ja rahoja kirjoilta. ”Yleinen etu” vaatii hankkimaan mieluummin useita kappaleita uutta kohukirjaa kuin tasapuolisemmin useita eri vähälevikkisiä teoksia. Yleinen etu saatettiin määritellä hyvin populistisesti. Osa kirjastoväestä ei tahtonut olla yleisön kasvattajia vaan yleisön palvelijoita. Ikävä kyllä se johti yleisön edessä nöyristelyyn. Asiaa ei helpota kirjastojen yltynyt into poistaa kokoelmistaan vanhoja kirjoja, ”joita luetaan kovin vähän”. Ehkä luettaisiin enemmän, jos niitä useammin pantaisiin esille.

Ei ongelma liioin ole sidottu suomen kieleen. Hankalasti tavoitettaviin teoksiin kuuluu Matts Andersenin Flykten västerut (Sahlgrens 1987). Pako länteen kertoo kiehtovaa tarinaa ruotsinkielisen Pohjanmaan nuorukaisista, jotka jatkosodan aikana kokivat suomenkielisen karelianismin ja heimoromantiikan tuiki vieraiksi, ja vielä vieraammiksi haaveet Suur-Suomesta. Moni pakeni Ruotsiin, rauhan ja kahvin maahan veneellä, hiihtäen tai potkukelkalla, vuodenajasta riippuen. Kiintoisaa kansallista omakuvaa näin itsenäisyyden juhlavuonna tutkiskeltavaksi – kunhan kirja löytyisi.

Silläkin on merkitystä, kuinka kirja luokitellaan. Vuonna 1970 ilmestyi kanadanranskalaisen Anne Hébertin romaani Kamouraska. Se on erään québeciläisen paikkakunnan nimi, ehkä ei Suomessa tavattoman myyvä kirjan nimeksi. Matti Brotheruksen suomennos ilmestyi 1971 Gummerukselta nimellä Suuri rakkaus. Kenties nimenvaihdos oli kustantajan toive. Kuvaahan 1800-luvulle sijoittuva mestariromaani suurta rakkauttakin ja siinä ohessa paljon muuta, sen voi lukea niin psykologisena syväporauksena kuin oivallisena yhteiskunnallisena allegoriana. Mutta imelä suomenkielinen nimi passitti yhden 1900-luvun tärkeimmistä ranskaksi ilmestyneistä romaaneista kirjastojen romantiikkahyllyihin. Niistä on lyhyt matka poistokirjojen kadotukseen.

Kirjojen tilannetta ei helpota valtalehtien kulttuuriosastojen uusi käytäntö, jossa arvosteltavien kirjojen määrä on supistunut. Ison tilan sivumäärästä ryövää jonkun harvan ja valitun kirjailijan kasvokuva, muista ei usein mahdu mukaan edes kuvatonta esittelyä. Jos mahtuu, niin lyhyenä, pinnallisena tuoteselostuksena. Samalla keskitytään kirjoihin, joiden ”arvellaan kiinnostavan lukijoitamme”. Mieleen tulevat radion viihdemusiikin soittolistat. Ei siis pidetä tarpeellisena vaikuttaa lukijoihin, esitellä jotakin, jota he eivät ehkä hoksaisi kysyäkään. Huomattava osa vuotuisesta kaunokirjallisuudesta jää nykyisin ilman yhtään ainoaa lehtiarvostelua. Valikoiman kapeneminen kaventaa maailmaamme. Ehkä se on tarkoituskin?