Suomen ja Ruotsin historia on yhteistä ainakin 1100-luvulta aina vuoteen 1809 saakka. Suomea eli Itämaata ei pidetty minään valloitettuna alusmaana, vaan osana valtakuntaa. Tätä todistaa sekin, että vuonna 1362 Itämaan aatelille, porvareille ja itsenäisille talonpojille annettiin oikeus osallistua Moran kivillä pidettävään kuninkaanvaaliin.
Ruotsi olikin aina Kustaa Vaasaan asti vaalikuningaskunta. Hän muutti kuitenkin maan perinnölliseksi kuningaskunnaksi ja Vaasan suku hallitsi Ruotsia virallisesti aina kuningatar Kristiinaan saakka. Puolaa Vaasat hallitsivat 1600-luvun lopulle saakka.
Naispuolelta laskettuna Vaasat hallitsivat Ruotsia kuitenkin Suomen sotaan eli vuoteen 1809 asti, jolloin Kustaa IV Adolf luopui kruunustaan. Kruununprinssiksi ja tulevaksi kuninkaaksi valittiin Ranskan marsalkka Bernadotte. Hänen jälkeläisensä eivät kuitenkaan, toisin kuin Vaasat, ole koskaan olleet Suomen kuninkaita.
”Suomalaiset ovat juoppoja”
Ruotsalainen historioitsija Herman Lindqvist on tutkinut Vaasa-suvun historiaa kuninkaita kumartelematta juuri suomennetussa kirjassaan Villit Vaasat. Hän kumoaa monta legendaa Kustaa Vaasasta tunnustaen kuitenkin tosiasian, että Kustaa Vaasa loi Ruotsista tehokkaan kansallisvaltion.
Kustaa Vaasa karkotti tanskalaiset Hansan avulla vuoteen 1523 mennessä ja teki Ruotsista luterilaisen, ei toki uskonnollisista syistä, vaan kaapatakseen kirkon omaisuuden.
Hän loi Ruotsista perinnöllisen kuningaskunnan, antoi pojilleen herttuakunnat, uudisti verotuksen ja piti talonpojat ahtaalla.
Suomeen Kustaa Vaasa teki vuonna 1555 lähes vuoden mittaisen matkan, jolloin totesi ”suomalaisten olevan juoppouteen sortunutta ja järjetöntä väkeä, jolle oma oluttuoppi on omaa henkeä, omaisuutta, hyvinvointia ja kunniallisuutta rakkaampi.”
Kustaa oli kolme kertaa naimisissa ja viimeisen kerran tämä 56-vuotias kuningas nai juuri 17 vuotta täyttäneen Katariina Stenbockin vuonna 1552. Kustaa Vaasa kuoli 64-vuotiaana vuonna 1560 ja häntä seurasi naistenmiehenä tunnettu Eerik, joka otti hallitsijana järjestysnumerokseen XIV ikivanhan kuningasluettelon mukaan,
Juhana puhui suomea
Suomalaisille läheisin on Eerik XIV:n veli Juhana III (1568–1592), jonka Kustaa Vaasa nimitti Suomen herttuaksi. Juhana asettui vuonna 1556 Turkuun, nai vastoin veljensä tahtoa Puolan kuninkaan sisaren Katariina Jagellonican ja muodosti herttuakunnastaan käytännössä itsenäisen valtion valtiossa.
Juhana järjesti Suomeen omat valtiopäivät eli kutsui koolle herttuakunnan neljän säädyn edustajat ja sai virkamiehet vannomaan erillisen uskollisuudenvalan hänelle. Hän lyötti myös omaa rahaa Turun Linnassa.
Juhana oli sivistynyt ja hänen laajaan kielitaitoonsa kuului myös suomi. Hän onkin Vaasoista ainoa, joka hallitsi valtakunnan itäisen osan pääkieltä.
Veljelle puolalainen prinsessa oli viimeinen pisara ja hän lähetti sotajoukon Turkuun kesällä 1563. Linna valloitettiin ja ryöstettiin. Juhana vaimoineen toimitettiin vankeina Gripsholman linnaan.
Eerik XIV kuitenkin menetti varsin pian aatelin luottamuksen ja hänet syöstiin vallasta vuonna 1568. Hänen vuoronsa tuli istua vankeudessa. Hallitsijaksi päätynyt veli Juhana III lopulta myrkytti hänet vuonna 1577. Eerikin viimeinen vaimo Kaarina Maununtytär sai tiluksia Suomesta ja hänet on ainoana Ruotsin kuningattarena haudattu Turun tuomiokirkkoon.
Kapinallinen setä
Juhanan jälkeen hallitsijaksi nousi hänen poikansa Sigismund, joka oli jo äitinsä ansiosta Puolan kuningas vuodesta 1587. Kustaa Vaasan kolmas poika Kaarle aloitti kuitenkin kapinan kaksi päivää veljensä kuoleman jälkeen vuonna 1592. Virallisesti hänet nimettiin kuninkaaksi nimellä Kaarle IX vasta 1604.
Kaarlea tuki luterilainen papisto Ruotsissa, mutta Suomessa oltiin Klaus Flemingin johdolla laillisen kuninkaan takana. Tähän aikaan sijoittuu Suomen historiassa niin tärkeä joulukuussa 1596 alkanut nuijasota. On hieman outoa, että Lindqvist ei mainitse koko kähinää lainkaan. Albert Edelfeltin ikuistaman tapauksen, jossa Kaarle nykäisee Klaus Flemingin ruumista parrasta, hän mainitsee. Ilmeisesti Suomessa onkin vahvasti liioiteltu nuijasodan merkitystä.
Kaarle IX kävi loputtomia sotia Puolaa ja Venäjää vastaan. Suomessakin hän kävi ja perusti Oulun ja Vaasan kaupungit.
Ehkä merkittävin Kaarlen teoista oli tiukan luterilaisuuden juurruttamisen aloittaminen. Hän loi myös perustan Ruotsin tulevalle suurvallalle. Kaiken takana piili kuitenkin harmaana veljenpoika Sigismundin hahmo, joka taas ei koskaan pystynyt todella vakavasti hakemaan takaisin Ruotsin kruunua puolalaisen aateliston omapäisyyden takia.
Voitto ja tuhoa
Ruotsin loistavin Vaasa-suvun kuningas on vain 37-vuotiaana vuonna 1632 kuollut Kustaa II Aadolf, joka lasketaan 30-vuotisen sodan suurimmaksi sankariksi.
Mikään leppoisa hallitsija hän ei ollut, vaan kiivas, pitkävihainen ja tarkka kunniastaan. Hän oli sivistynyt ja kielitaitoinen, mutta suomea hän ei ilmeisesti puhunut.
Lindqvistin mukaan on kummallista, että ”hänen ei kerrota koskaan sanoneen sanaakaan suomeksi, vaikka hän oli nuoruusvuosinaan Suomen suurherttua ja hänellä oli lähellään tuhansia suomalaisia sotilaita, erityisesti kuuluisa suomalainen ratsuväki, hakkapeliitat.
Kustaa II Adolfin (1611-1632) ja hänen tyttärensä Kristiinan (1632-1654) hallituskaudet olivat tavalliselle kansalle suurta kärsimystä, miehet kaatuivat vierailla mailla ja kotiin jääneet nääntyivät verotaakkojen alle. Aateli nousi valtakunnan johtavaksi säädyksi ja maaorjuuden tulo oli todella lähellä.
Vatikaaniin paennut kruunusta luopunut Kristiina oli Vaasa-suvun viimeinen virallinen hallitsija. Hänen seuraajansa Kaarle X Kustaa oli isänsä puolta Pfalz-sukua, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin Kustaa Vaasan pojantytär.
Puolassa Vaasojen valta jatkui vuoteen 1668.
Herman Lindqvist. Villit Vaasat. Suomentanut Heikki Eskelinen. 465s. WSOY 2018.
uutiskirje 