Kirjailija Antti Tuomainen: Ei voi jäädä odottamaan jumalaista inspiraation hetkeä

Antti Tuomainen, 47, on rikoskirjailijana kotonaan ihmismielen pimeällä puolella, vimmaisten kujanjuoksun, ihmissuhteiden keskipakoisvoimien, menetyksen ja surutyön kuvausten parissa.

– Samalla minulle on tärkeää kokeilla joka kirjassa jotain uutta, mennä muotisanaa käyttääkseni epämukavuusalueille. Viimesyksyinen Palm Beach Finland on rikoskomediaa, veijaritarina, jopa slapstick-huumoria, Tuomainen linjaa.

Nyt ei tarjoilla dostojevskia Kurvin kulmien räntäsateessa. Romaanin lomakyläyrittäjä Jorma Leivon ihanteet ovat 1980-lukulaisen pastellinvärisiä, TV-sarjojen Baywatch ja Miami Vice hengessä.

Tarkoitus on pystyttää pieni pala Floridaa Suomenlahden tuuliselle pohjoisrannalle, Tammisaaren kaltaiseen kylpyläkaupunkiin.

Aurinkorannikkosuunnitelmien tiellä on nelikymppinen Olivia Koski, joka pitää kiinni perintöhuvilastaan niemenkärjessä. Leivo pistää kaksi umpityhmää paikalliskovista pelottelemaan Koskea. He tappavat vahingossa sivullisen miehen.

Verityö tuo paikkakunnalle niin surmatun veljen, ammattirikollinen Holman, kuin keskusrikospoliisin peitetoimintayksikön Jan Nymanin.

Tylsä arki
ja suuret unelmat

Mikroaaltouunista löytyvän 10 000 euron perässä juostaan, samoin koston ja rakkauden. Kohellus tuo mieleen Jari Tervon, 59, varhaiset Rovaniemi-kirjat.

Samalla ollaan tekemisissä Tuomaisen kestoteemojen kanssa: miten tilaisuus tekee varkaan, miten äkkirikastuminen tai elämän kohtuuttomuus, esimerkiksi läheisen menettämisen muodossa, sysäävät tavalliset suomalaiset hyvän ja pahan tuolle puolen.

– Kirjani lähtevät usein sellaisesta perusasetelmasta, että jokamies tai -nainen saa jonkin käsittämättömän tiedon tai on jonkun sellaisen kohteena, mitä ei olisi ikinä voinut kuvitella omaksi osakseen, Tuomainen pohtii.

Yliluonnollisen päättelykyvyn omaavia mestarisetsiviä ei Tuomaisen kirjoista löydä, vaan pieniä ihmisiä sisäisine vääntöineen. Samassa hahmossa voivat elää häikäilemättömyys ja kauneudenkaipuu.

Palm Beach Finlandin tylsä arki ja suuret unelmat ruumiillistuvat rikoksen teille eksyvän rantavahti Kari ”Chico” Korhosen hahmossa. Chico soittaa kitaraa, runoilee ja haaveilee tulevansa Eric Claptonin ja Bruce Springsteenin manttelinperijäksi. Eräässä hykerryttävän psykedeelisessä jaksossa Springsteen ilmestyy hänelle. Repliikit ovat tuntemamme ”Pomon” biiseistä.

– Jos parikymppisenä kuvittelee tulevansa Suomen Springsteeniksi, niin lennokkuus ja mahtipontisuus kuuluvat siihen ikään. Jos kolmi- tai nelikymppisenä kantaa vielä samaa unelmaa, siitä on jo saattanutkin tulla liian raskas ja surullinen taakka, Tuomainen kiteyttää.

Wannabesta, innokkaasta tulevaisuuden lupauksesta, on siis lyhyt matka hasbeeniksi, menneiden vuosikymmenten tähdenlennoksi.

Kaivostunneleista
ihmissuhteiden sudenkuoppiin

Entä sitten, kun omat unelmat haavoittavat vääjäämättä muita? Tästä on kyse kaivannaisteollisuuden massiivista välistävetoa ja ihmissuhteiden puhumattomuutta ja poissaoloa lomittavassa Kaivoksessa (2015).

Finn Mining -yhtiö on ostanut Helsingistä 700 kilometriä pohjoiseen sijaitsevan Suomalahden kaivosoikeudet takapihapolitikoinnin hengessä kahdella eurolla. Ympäristövaikutusarviot on tehty mitenkuten, poliitikot on houkuteltu hankkeen puolelle lupauksilla pohjoisen työttömyyden ratkaisusta.

Tutkiva journalisti Janne Vuori rupeaa selvittämään ympäristökatastrofin alkua ja sukuyhtiö Finn Miningin johtokuntaa harventavaa outojen kuolemantapausten sarjaa.

Jannen johtopäätökset ovat karuja. Mineraaliköyhällä maaperällämme ei ole sellaista kuin kestävä kaivostoiminta. Suomen olemassa olevat 50 kaivosta työllistävät osapuilleen saman verran kuin Stockmannin tavaratalo. Luonnon raiskaaminen tapahtuu usein raskaalla tappiolla ja valtion tukiaisten turvin.

Tuomainen ei peittele Suomalahden reaalimaailman esikuvaa.

– Kaipasin Kaivoksen isän ja pojan tarinan taustalle laajempaa, yhteiskunnallista draamaa. Silloin elettiin vuosia 2013 ja 2014. Talvivaaran kuviot tuntuivat poskettomilta ja ajattelin, ettei tällainen voi jatkua enää pitkään. Nyt me tiedämme paremmin: voihan se jatkua.

Toiveikkuuden
punainen lanka

Toimittaja-Janne kokee itsensä sananvapauden soturiksi median viihteellistymisen ja tyhjänpäiväistymisen aikakaudella. Hintana on vieraantuminen Pauliina-vaimosta ja kaksivuotiaasta Elli-tyttärestä.

Kohtaamattomuuden kuvat nousevat ties kuinka monenteen potenssiin, kun Jannen isä Emil saapuu Helsinkiin vuosikymmenten poissaolon jälkeen. Romaanin alkumetreillä paljastuu, että Emilin kansainvälinen human relations-ura on merkinnyt todellisuudessa palkkatappajan hommia.

Tuomainen tunnustautuu kuitenkin varovaiseksi optimistiksi.

– Kirjoitan synkkiä rikoskirjoja ja makaabereja komedioita. Haluan usein venyttää ihmissuhteet äärimmilleen ja pistää ihmiset mahdottomien valintojen eteen. Toimittaja Janne Vuorikin uhraa kaiken sille, minkä näkee totuutena. Siinä joutuvat muiden totuudet väistymään.

– Silti olen halunnut jättää sinne toiveikkuuden punaisen langan. Eli että ihmisyys voittaa jotenkin, kuitenkin. Että on ainakin jonkinlainen mahdollisuus kohtaamiseen ja uuteen alkuun, Tuomainen selvittää.

Urbaanikylähulluista
vanhan rahan kartanoihin

Antti Tuomaisen kirjailijanura alkoi romaanista Tappaja, toivoakseni (2006). Siis verityöstä oranssissa metrossa ja sen liikkeelle sysäämästä koston kierteestä.

Helsingin dokumentaristisen tarkka ja rosoisen hauska kuvaaja Tuomainen on päätynyt kansainvälisen menestyksensä myötä muun muassa johdattamaan saksalaista toimittajaryhmää Kalliossa, kirjojensa tapahtumapaikoilla. Paljon on ehtinyt muuttua 12 vuodessa.

– Helsinki on minulle rakas kaupunki, yksi henkilöhahmoistani. Mutta juuri yksi lukija kommentoi, ettei esikoiskirjani laitapuolen kulkijoiden ja urbaanien kylähullujen Kalliota enää ihan sellaisenaan ole. Suuresta osasta on kuulemma tullut sen verran trendikästä ja hipster-henkistä.

Tuomaisen kirjoissa ei juututa Helsinkiin. On Kaivoksen lappilaisia vaaramaisemia, Palm Beach Finlandin kylpyläkaupunki ja Synkkä niin kuin sydämeni -romaanin (2013) länsiuusimaalaiset vanhan rahan kartanot ja sukutilat.

– Tapahtumapaikalla on rikoskirjallisuudessa oma erityinen asemansa. Jos ajattelee Raymond Chandlerin tai James Ellroyn Los Angelesia, James Lee Burken New Orleansia tai Georges Simenonin Pariisia, niin ovathan ne kaupunkimiljööt aivan keskeinen viehätys niissä kirjoissa.

Blade Runner -Helsinki
pakolaisleireineen

Los Angelesia kuvataan paitsi Chandlerin ja Ellroyn kirjoissa, myös Blade Runner -elokuvissa.

Dekkarikirjallisuuden tuntija Paula Arvas on kuvannut Tuomaisen läpimurtoromaanin Parantaja (2010) lähitulevaisuuden Helsinkiä sateen kastelemaksi, synkän komeaksi Blade Runner -kaupungiksi nuotioineen, raunioineen ja pakolaisleireineen. Vesi velloo metrotunneleissa, kynnelle kykenevät ovat lähteneet ilmastopakolaisina pohjoiseen. Vartiointiliikkeiden paksuniskat pitävät kaduilla valtaa, poliiseista ei siihen enää ole. Lisäksi liikkeellä on ekologisesti motivoitunut, ilmastonmuutokseen syyllisiä etsivä sarjamurhaaja.

Tuomainen alkoi kirjoittaa läpimurtoteostaan muutama päivä sen jälkeen, kun oli joutunut lähtemään yt-neuvottelujen myötä mainostoimisto Bob Helsingistä. Saattaa olla, että kyse oli maailmankirjallisuuden onnekkaimmista potkuista.

Kirjoittajakouluja Tuomaisella onkin ollut tavallaan kaksi: 12 vuotta mainosalalla – ja suomalainen nykyrunous. Tuomainen luki parikymppisenä intohimoisesti Arto Melleriä, Teemu Hirvilammia ja Sirkka Turkkaa. Jos silloiset unelmat olisivat toteutuneet, hänestä olisi tullut aivan toisenlainen kirjailija.

Lyriikasta Tuomaiseen on tarttunut pysähtyminen hetkien painoon ja ainutkertaisuuteen. Samoin kielen vivahteiden tärkeys.

– Mainosalalta sain kirjoittamisen rutiinin ja deadlinen lahjan. Jos on sovittu, että kampanjan presentaatio eli sen esittely asiakkaalle on torstaina kello 13, niin sitten se myös on.

– Ei voi jäädä odottamaan jumalaista inspiraation hetkeä, sellaista ei koskaan tule. On istuttava koneen ääreen juuri sellaisina päivinä, kun tekisi mieluummin mitä tahansa muuta, Tuomainen sanoo.