Metsänpeitto on Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan sarjakuva-albumi, johon tekijät ovat koonneet metsään ja suomalaisille tuttuihin puihin liittyvää kansanperinnettä, historiaa ja mytologiaa.
Kirjan sarjakuvien aiheistoon on valikoitu metsänpeittoon liittyvän uskomuksen lisäksi kahdeksan Suomessa kasvavaa puulajia, joihin tekijät ovat liittäneet niihin liittyviä myyttejä. Ikivanha haapa, karsikkomänty, pyhä pihlaja, muinainen metsälehmus, noitien leppä, suojeleva koivu, shamanistinen kuusi ja tarunhohtoinen tammi saavat jokainen oman tarinansa.
Kirjan esipuheessa Hukkanen ja Aula toteavat, että menneet sukupolvet kunnioittivat ympäristöä. Luontoa ei katsottu ainoastaan hyötynäkökulmasta, vaan elävänä kokonaisuutena, johon me kaikki kuulumme.
Leppätapin avulla on voitu yrittää pitää koira, akka tai ukko kotona.
”Kielessä kaikuu edelleen ajatus, ettemme mene metsään vain keräämään marjoja tai sieniä ravinnoksi, vaan menemme sieneen tai olemme marjassa. Riistaa ja kalaa pyydetään, vaikka pyyntöä ei enää osoiteta suoraan metsänhaltija Tapiolle tai metsän emännälle.”
Faktoja ja uskomuksia
Metsänpeitto itsessään on paikka, jonne joutuneet ihmiset eivät löydä enää takaisin tähän maailmaan. Metsänpeitosta voi kuitenkin vapautua loitsukeinoin, kuten kirjan aloittavassa nimikkotarinassa tapahtuu.
Metsänpeitto kertoo useita puihin liittyviä mielenkiintoisia faktoja ja uskomuksia. Pihlaja on pyhä puu, jonka on uskottu suojaavaan taloa salamaniskuilta ja tästä syystä monen talon pihapiirissä kasvaa edelleen pihlajia. Leppä puolestaan on metsän haltijalle kuuluva puu, jolla on yhteys metsän väkeen. Leppäinen vaarna on sopinut loitsujen kiinnittämiseen ja leppätapin avulla on voitu yrittää pitää koira, akka tai ukko kotona.
Koivu on naisten ja nuorten neitojen puu. Puhtaan valkeat rungot ja alkukesäinen vehreys on aiemmin liitetty hedelmällisyyteen, rakkauteen ja äitiyteen. Juhannusyönä lemmentaiat olivat voimakkaimmillaan ja täysin tätäkään ei ole unohdettu, sillä edelleen saunavihdat ja vihreät juhannuskoivut juhlistavat keskikesän kasvuvoimaa.
Tammea on kutsuttu maailmanpuuksi tai elämänpuuksi, jonka kaataminen katkaisee yhteyden maan ja taivaan välillä. Tammea on pidetty taivasta kannattelevana akselina, jonka kiintopisteenä taivaalla on pohjantähti. Tammikuussa Linnunrata näkyy kirkkaimmin, kuin taivaalle kurkotteleva tammi. Joissakin tarinoissa maailmanpuu nousee taivaalle Linnunradaksi.
Kalevalaista runoutta
Metsänpeiton kukkeiden kuvien ja kerronnan takana olevat Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula tuntevat aiheensa hyvin.
Hukkanen on joensuulainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja, joka on karjalan kielen harrastuksensa myötä ajautunut järjestämään yhteisöllisiä sarjakuvatyöpajoja suomalais-ugrilaisille vähemmistökieliaktiiveille ympäri Venäjää. Matkat ovat kerryttäneet tarinoita myös Metsänpeittoon. Häneltä on aiemmin ilmestynyt sarjakuva-albumit Juuri (2015) ja Karkuteillä (2012). Metsänpeitossa Hukkanen vastaa kuvituksesta ja tekstauksesta.
Aula on joensuulaislähtöinen kulttuuriantropologi, joka on kulttuurien ja yhteisöjen tutkimuksen ohella tehnyt myös runoja, radio-ohjelmia ja osallistunut kulttuuritapahtumien tuotantoon. Metsänpeittoa varten Aula on sukeltanut kalevalaisen runouden loitsuarkistoon sekä metsiin liittyvään maagiseen perinteeseen.
Metsänpeiton kieli onkin hyvin monimuotoista. Nykykielen ja kalevalaisen runouden lisäksi se ammentaa kuvakielestä ja hiljaisuudesta.
Teos itsessään muistuttaa, ettei luonnon ja metsien olemassaolo ole enää itsestäänselvyys, mutta välttämättömyys ne ovat. Tai kuten Hukkanen ja Aula sen tiivistävät:
”Keskellä kuudetta sukupuuttoa rakkaat metsät ja puut ovat välttämättömiä elämän monimuotoisuudelle, josta planeettamme tulevaisuus riippuu. Aavikoituminen, veden loppuminen ja äärimmäiset sääilmiöt ovat seurausta juuri metsien hävittämisestä.”
Sanna Hukkanen, Inkeri Aula: Metsänpeitto. Arktinen banaani 2018. 166 sivua.
uutiskirje 
