Kun päätös Kulttuuritalon, Kultsan, rakentamisesta tehtiin elokuussa 1951, Riitta ”Suhis” Suhonen oli neljätoistavuotias tyttönen. Kun talo lopulta valmistui, hän oli jo nuori nainen. Siinä välissä Suhonen ehti tuhansien muiden tavoin talkoilla Kultsan rakennustyömaalla.
Kulttuuritalon rakentaminen talkoovoimin oli huikea voimanponnistus koko vasemmistolaiselle liikkeelle.
– Olin mukana Siltasaaren demokraattisissa nuorissa ja me käytiin talkoissa ihan aikataulun mukaan niin kuin muutkin. Ei siinä työn raskautta ajateltu, Suhonen toteaa.
”Järjestötoiminta on tehnyt minusta sen, mikä olen. Olen kasvanut punainen mekko päällä meikäläisten keskellä.”
Kansandemokraattisten järjestöjen lisäksi talon rakentamiseen osallistui väkeä ammatti- ja muista kansalaisjärjestöistä ja työpaikoilta, talkoojaoston kortistosta löytyy yli 5 000 talkoolaisen nimet. Yhteensä he uurastivat yli 10 000 työpäivän verran.
Vaativia työvaiheita tekemään tuli ammattimiehiä eri puolilta maata. Raskaimmat työt, kuten tiilien kantaminen ja sementin kärrääminen jäivät miehille. Nuoret tekivät monenlaisia hommia, olivat töissä työmaaruokalassa ja kiskoivat nauloja lankuista.
– Naulaan astui moni talkoolainen, Suhonen muistelee aikaa, jolloin turvakenkien sijaan monella oli jalassaan kumisaappaat.
– Tärkeintä oli yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen. Ei haitannut, vaikka siellä oli toinen työmaa töiden jälkeen, kun ajatus oli, että omaa taloa ollaan tekemässä.
Nuorille kuin koti
Kulttuuritalon valmistuttua alkoi kuhina. Järjestöt muuttivat taloon ja ohjelmaryhmät saivat säällisen paikan harjoitella.
– Sitä ennen meillä nuorilla oli tilat Toisella linjalla vanhassa puutönössä, siellä askarreltiin vappuviuhkoja, joita sitten myytiin torilla, Suhonen kertoo.
Samassa tönössä kokouksiaan piti vanhempikin järjestöväki.
– Kun talo valmistui, se oli nuorille kuin toinen koti. Aina tiesi, että sieltä löytää tuttuja.
Ohjelmaryhmien tuotokset eivät jääneet vain talon sisälle ja helsinkiläisten nähtäviksi, sillä ryhmät järjestivät myös kiertueita eri puolille Uuttamaata.
– Koppiautossa matkustettiin esiintymään kylmillä työväentaloilla, Suhonen naurahtaa muistellessaan nykypäiviin verrattuna sangen alkeellista menoa.
Esiintyvien ohjelmaryhmien lisäksi Kultsa antoi nuorille puitteet monenlaisille taide- ja kulttuuriharrastuksille. Loistavalla akustiikalla varustettu talo keräsi esiintyjiä suurista maailmantähdistä paikallisiin artisteihin.
Pari vuotta tanssien lipunmyyjänäkin toimineelle Suhoselle Kultsa tarjosi paljon uusia ihmisiä ja elämyksiä.
– Omassa elämässäni se oli myönteisin ajanjakso.
Konkurssi ei vienyt arvoa
Kultsan kukoistusaikana muidenkin kuin nuorten järjestötoiminta oli aktiivista. Suhonen teki suuren osan työurastaan järjestöjen palveluksessa ja näki senkin, miten sisäinen kärhämöinti lopulta rapautti yhteisöllisyyttä.
– Järjestötoiminta on tehnyt minusta sen, mikä olen. Olen kasvanut punainen mekko päällä meikäläisten keskellä, Suhonen sanoo ja varoittaa liiasta sisäänpäinlämpiävyydestä.
– Ei kannata umpioitua omaan kuplaan, on silmiä avaavaa olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, Suhonen huomauttaa.
Kerran elettyä ja tehtyä ei voi pyyhkiä pois. Suhonen sanoo monen asian piirtyneen mieleensä punaisin kultakirjaimin.
– Paljon saatiin aikaan ja järjestöt antoivat paljon. Ne, jotka eivät osallistuneet, seurasivat sivusta huuli pyöreänä.
Lopulta kuitenkin kävi niin kuin kävi. Kulttuuritalo haettiin konkurssiin syksyllä 1991 ja pakkohuutokaupattiin kolme vuotta myöhemmin.
– Typerä juttu koko kasinotalous. Ehkä talo oli liian iso hoidettavaksi, Suhonen kuittaa.
Kultsan kohtalo surettaa Riitta Suhosta, mutta talkoolaisten työ on kestänyt ja Alvar Aallon suunnittelemaa rakennusta tullaan edelleen ihastelemaan ulkomailta saakka.
– Toivottavasti talo pysyy pystyssä ja osoittaa tulevaisuudessakin ihmisille, mitä saatiin yhdessä aikaiseksi. Kulttuuritalo ei syntynyt tyhjästä, sen rakentaminen vaati paljon sekä jalka- että talkootyötä.
uutiskirje 