Enni Vanhatapion ja Laura Honkasalon tänä keväänä ilmestyneitä teoksia yhdistää se, että pääosissa on naisia, jotka eivät ole aivan varmoja omasta paikastaan, mutta haluavat löytää sen. Paljon muuta yhteistä kirjoilla ei sitten olekaan.
Vanhatapion esikoisromaani Absentia on omaperäinen sekä tarinaltaan että toteutukseltaan. Teos on kuin psykologinen dekkari, jossa etsitään rikoksen tekijän sijaan itse rikosta. Dialogivetoinen Absentia tekee aikahyppyjä, joiden avulla kertomus rakentuu yhtäaikaisesti monesta suunnasta ja usean kertojan kautta.
Kaisa ja Aava ovat sisaruksia. Aavalle isosisko on jotenkin tavoittamaton, mutta tavoiteltava. Kaisa kärsii masennuksesta ja on itsetuhoinen. Olavi rakastaa Kaisaa, eikä aina niin kovin terveellä tavalla. Kun Kaisa synnyttää Olaville tyttären ja katoaa, muuttaa Aava Lontooseen ja yrittää luoda itselleen uuden elämän.
Nellalla ei vain ole hajuakaan, miten tullaan aikuiseksi ja onko se pakollista.
Yhtenä iltana Aavan puhelin soi ja Olavi ilmoittaa olevansa Lontoossa ja siitä alkaa tarina, joka vyöryttää vähitellen näkyviin kolme ihmiskohtaloa.
Absentia on raikkaasti kirjoitettu teos, joka kertoo muun muassa mielenterveydestä tai sairaudesta ja muistuttaa, että asiat harvoin ovat yksioikoisia. Ei ole ultimaattista hyvää tai pahaa, sen sijaan on valintoja ja niiden seurauksia.
Absentiaa lukiessa tulee vähän epämukava ja tirkistelijämäinen olo, mutta lukemista on silti pakko jatkaa. Samanaikaisesti ei haluaisi tietää, mitä on tapahtunut, mutta on malttamaton saamaan sen selville.
Vanhatapion teksti on sujuvaa ja tarinankerronta on loppuun asti mietittyä. Absentia on siitä erikoinen teos, että sen loppu on myös alku, joka luo tarpeen lukea koko kirja uudelleen.
Enni Vanhatapio: Absentia. Gummerus 2018. 304 sivua.
Näennäisen kevyttä
Vie minut jonnekin on Laura Honkasalon ensimmäinen viihderomaani, joka kepeytensä keskellä käsittelee ajankohtaisia asioita.
Kolmekymppinen Nella etsii itseään ja omaa paikkaansa maailmassa. Päällisin puolin kaikki on hyvin, on ihana avopuoliso, hyvä työpaikka ja säästötili omaa kotia varten. Nellan puolisolla on kova vauvakuume ja tämän äiti tuntuu vaativan lapsenlapsia hoidettavakseen. Nella itse ei vaan ole varma edes siitä haluaako hän lapsia. Tai siitä, onko hän töissä oikealla alalla.
Nuorempana kaikki oli yksinkertaisempaa ja tulevaisuuden suunnittelu oli helpompaa, mutta kolmekymppisen pitäisi olla jo aikuinen. Nellalla ei ole hajuakaan, miten tullaan aikuiseksi ja onko se pakollista. Vastausta hän hakee niin viinipullosta kuin aikuisopiston elämänhallintakurssiltakin, jossa varttuneemmat rouvat jakavat rempseästi elämänkokemuksiaan.
Nellan pikkusisko Elsa sen sijaan tietää, hoitaa ja osaa kaiken, ainakin Nellan mielestä. Elsalla on kaksi lasta ja aviomies ja hän kirjoittaa lifestyleblogia ihanasta elämästään. Mutta edes ihana elämä ei ole aina ihanaa ja Elsakin yrittää löytää omaa paikkaansa. Molemmat naiset kokevat pettymysten tuottamisen vaikeaksi, mutta lopulta on ratkaistava onko pahempaa tuottaa pettymyksiä muille vai itselleen.
Honkasalo on varmaotteinen kirjoittaja, jonka tekstiä on mukava lukea. Vie minut jonnekin ei tee poikkeusta tästä. Keveytensä sisällä teos käsittelee aikuistumisen ja naisena olemisen teemoja tavalla, johon on helppo samaistua.
Tekstistä huomaa, että Honkasalo on tutustunut lifestyleblogeihin hyvin. Teoksen hykerryttävintä antia onkin blogimaailman sovittaminen oikeaan arkeen.
Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin. Otava 2018. 351 sivua.
[digilehti pvm=20180525]
uutiskirje 
