Tammisaaren vankileirin yli yhdeksästätuhannesta punavangista joka kolmas päätyi joukkohautaan. Mäntyjen alle myöhemmin pystytetyllä muistomerkillä pidettiin lauantaina 9. kesäkuuta muistotilaisuus otsikolla Tie Tammisaareen.
Muistopuheessaan arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen nimesi monenlaisia hiljaisuuksia, jotka ovat ympäröineet paitsi vankileirin tapahtumia, koko vuotta 1918.
Hän muistutti ettemme ole tänään sen parempia tai moraalisesti vahvempia kuin ihmiset sata vuotta sitten.
Rauha on synnytettävä siellä, missä kosto ja väkivalta ovat syntyneet ja missä niiden on annettu kasvaa ja vahvistua.
– Me vain elämme vakaammassa ja vauraammassa yhteiskunnassa.
Mäkinen kuvaili kuinka vankien elämä leirillä mielivaltaisen väkivallan ja selviytymistaistelun keskellä oli hädin tuskin ihmisen elämää.
– Sitten nälkä, taudit tai teloitukset veivät heiltä senkin. He jäivät pitkäksi aikaa nimettöminä yhteisen historian ulkopuolelle. Niin kaikki ihmiselle kuuluva arvo ja arvokkuus otettiin heiltä pois. Heistä tuli historian hiljaisuuteen unohtunut sivulause, ei enää ihmisiä.
Historian hiljaisuutta rikotaan nyt, mutta ei huutamalla. Kari Mäkisen mukaan sisällissodan opetus on, että voittoa tärkeämpää on rauha ja sovinto. Niitä ei voida aidosti saavuttaa, jollei myös häviäjien ihmisarvoa tunnisteta ja tunnusteta.
– Tämä muistomerkki ja tämä muistotapahtuma säilyttävät tajua siitä, miten hauras asia yhteisessä elämässä on jokaisen ihmisen luovuttamaton arvo ja arvokkuus. Se ei ole koskaan itsestään selvää. Siitä ja ihmisten oikeudenmukaisesta kohtelusta on pidettävä kiinni lujasti ja määrätietoisesti, hellittämättä.
Nälkää, janoa ja toivottomuutta
Muistotilaisuuteen tultiin eri puolilta Suomea. Myös sata vuotta sitten vankileirin täyttivät suomalaiset eri puolilta maata.
Erityisen kohtalokasta sekä heille itselleen, että koko leirin kannalta oli vankien tuominen Pohjanmaalta, kertoi kirjailija ja historioitsija Sture Lindholm muistotilaisuuden jälkeen pidetyssä seminaarissa.
– He olivat useimmiten työväenjärjestöjen aktivisteja, ammattijärjestöjen johtajia, punaisten lehtien toimittajia ja muita vasemmiston aktiivisia jäseniä. Heidät oli otettu talteen jo sodan alkuvaiheessa valkoisessa Suomessa, ja he olivat viettäneet neljä kuukautta ahtaissa tilapäisleireissä.
– Kokkolasta tulleet vangit olivat toisintokuumeisia, ja vaikka piirilääkäri kielsi sairaitten vankien lähettämisen Tammisaareen, 800 vankia kuljetettiin sinne suljetuissa härkävaunuissa.
– Tauti levisi kaikkien kokkolalaisten keskuuteen ja myös muihin vankeihin ja voi olla suurin syy siihen, että Tammisaaren leirin kuolinluvut ovat toista luokkaa kuin muiden leirien.
Lindholm kuvaili leirin ankaraa arkea. Nälkää, janoa, likaisuutta, sairautta. Toivottomuutta.
Vankeja oli kuollut jo matkalla Tammisaareen ja leirillä heitä kuoli kiihtyvällä tahdilla, vaikka lääkärit ja hoitajat tekivät kaiken minkä voivat. Heinäkuussa kuoli yli kolmekymmentä vankia joka päivä.
Pahimpana päivänä, 20. heinäkuuta 1918 leirillä menehtyi 65 vankia.
– Tammisaaren joukkohaudalla on äärimmäisen vaikeaa konkretisoida kuolonuhrien määrä. Ehkä meille olisi helpompaa hahmottaa leirin kohtalokkuutta, jos harjulle pystytettäisiin esimerkiksi reilut 3 000 valkoista puuristiä, Lindholm ehdotti.
Armo syntyy eläytymisestä
– Mitä mieltä on muistella sellaista, joka sattuu, kysyi Sirpa Kähkönen, ja vastasi itse:
– Asioita on käytävä läpi siihen hetkeen asti, jolloin voi tuntea armoa.
Armo syntyy Kähkösen mukaan eläytymisestä – siitä että tunnistamme ihmisen myös siinä, joka on tehnyt väärin.
– Menetykset ja vääryydet tekevät ihmisestä kovan, jollei ympäristössä ole armoa tarjolla; jos vain vaaditaan eikä lohduteta.
– Sodat eivät pääty siihen hetkeen, jolloin aseet lasketaan, Kähkönen muistutti.
– Ne jatkuvat ihmisten mielissä ja asenteissa, väkivaltaisuudessa. Siinä, miten toisiin suhtaudutaan vielä hyvinkin pitkään.
Tästä Tammisaaren vankileiri on karmea esimerkki. Aina vuoteen 1940 saakka samassa paikassa jatkoi punaisten ja Neuvostoliiton kätyreiksi epäiltyjen kommunistien pakkotyölaitos. Kähkönen pitääkin 30-luvun poliittisia vainoja sisällissodan jälkinäytöksenä.
Tammisaari kytkeytyy Kähkösen omankin perheen historiaan. Hänen isoisänsä Lauri Tuomainen vietti siellä yli seitsemän vuotta poliittisena vankina.
– Pakkotyölaitoksesta muodostui koston ja vihan hautomo.
Kähkösen mielestä on tärkeää muistaa ja surra, mutta kostaa ei saa.
– Minun osani on ollut muistaa, tietää ja ymmärtää. Kosto ja viha on ollut osa perintöäni, mutta olen sen taakan matkan varrelle jättänyt. Vihasta on tullut surua, ja sen kanssa on voinut näitä teitä kulkea.
Muistamisen politiikka
– Yhteinen muistaminen ja unohtaminen on myös poliittinen tapahtuma, korosti puheessaan oikeushammaslääkäri Helena Ranta.
Ranta puhui haudan merkityksestä, mikä on konkretisoitunut hänelle työssään konfliktialueilla ja sotasurmatutkimuksissa.
Omaisten halu ja oikeus saada tietää mitä heidän rakkailleen on tapahtunut, on universaali.
Tieto auttaa Rannan mukaan jälkeenjääneitä suuntaamaan katseensa menneestä tulevaan ja jälleenrakentamaan omaa haavoittunutta yhteisöään.
– Tieto ja historiallinen tutkimus voivat auttaa myös löytämään tien sovintoon, anteeksiantoon ja kestävään rauhaan. Rauha on synnytettävä siellä, missä kosto ja väkivalta ovat syntyneet ja missä niiden on annettu kasvaa ja vahvistua.
Seminaarissa Helena Rannalle myönnettiin Kansan sivistysrahaston Tammisaari 1918 -mitali, joka luovutetaan tunnustuksena ihmisoikeus- ja solidaarisuustyössä ansioituneelle henkilölle.
Aiemmin sen ovat saaneet neljä henkilöä: presidentti Mauno Koivisto, presidentti Tarja Halonen, taiteilija Reijo Frank ja diplomaatti Tapani Brotherus.
”On olemassa elävien maa ja on kuolleiden maa ja silta niiden välillä on rakkaus. Se on ainoa mikä jää jäljelle. Ainoa millä on merkitystä”, Ranta päätti puheensa.
Päällimmäisenä tahto rauhaan
Työväen surumarssi on tahdittanut askeleitani koko menneen kevään ajan.
Olen joutunut eläytymään, ja saanut eläytyä vuoden 1918 tapahtumiin monessa eri roolissa: toimittajana, teatterikatsojana, lehtien ja kirjojen lukijana, kuorolaulajana, esiintyjänä. Ihmisenä.
Lauantain tilaisuudessakin olin kaksoisroolissa. Paitsi toimittajana, myös yhtenä kuorolaisena laulamassa Tomas Takolanderin tilaisuutta varten säveltämää teosta Tie.
– Eläytyminen ei ole pelkkää tunnehtimista, sillä on luja pohja tietämisessä ja ymmärtämisessä, itsensä ja muiden, menneen ja nykyhetken, sanoi Sirpa Kähkönen puheessaan.
Päällimmäisenä päivästä jäi mieleen se syvä rauhantahto, joka koko tilaisuudesta huokui. Ja siellä missä kerran kuoltiin nälkään, minä söin sotilaskodin vegaanista ”liha”soppaa.
Maailma muuttuu, mutta vain kun sitä muutetaan. Ei vaikenemalla.
uutiskirje 
