Mitä tiedämme Baltian maiden venäjänkielisistä? Vironvenäläisen kirjailijan Andrei Ivanovin romaani Kourallinen tomua tarjoaa heidän tilanteeseensa jännittävän kurkistusaukon.
Päähenkilö palaa kotiin harhailtuaan pitkään Tanskassa. Häntä kohtaa vieraaksi muuttunut kaupunki ja maa. Työtä löytyy, pakkotahtista puhelinmyyntiä Tanskaan, bonuksena stressi ja vapaudettomuuden tunne.
Ympäristön hengettömyys kiusaa, avioliittokin tuottaa vain pohjattoman yksinäisyyden tunteen.
Päähenkilö kehittelee raivoaan ypöyksin – valmiina leimahtamaan ja räjähtämään.
Vanhempi venäläinen sukupolvi ahdistelee surkuhupaisilla neukkuasenteillaan. Seurapiirit pakottavat menneisyyden vankeina väkisin venäläiseen muottiin ja eristykseen.
Myös virolaiset jäävät vieraiksi, vaikka heidän kauttaan aukeaa nykymaailma, kielellinen westernisaatio, pluralismi ja irvokas kaaos.
Ruotsalaisen call centerin holtittomat myyntitykit ja pöllöt pomot sekä tanskalaiset pikkuovelat asiakkaat ovat jo täyttä farssia.
Töissä esimies Leonid ylläpitää tyytyväisyysmuuria, kunnes yllättäen yrittää itsemurhaa. Kun päähenkilö ei tahdo sopeutua sydämettömään maailmaan, Leonid opettaa, että pitää tyytyväisenä hyväksyä kahleensa:
”Olet oikeassa, Tukholma-ilmiö, tosin se ei ole yhtiö, joka pitää minua panttivankina, vaan minä pidän itse itseäni panttivankina, ymmärrätkö?
Kukaan ei voi tehdä minua orjaksi ilman suostumustani siihen. Olen itse kahlehtinut itseni tähän markkinaan. Suostunut ehtoihin. Tehnyt sopimuksen yhtiön kanssa. Tehnyt valintani. Ja siitä pitäen kuin tein sopimuksen olen itse itselleni tyranni, ymmärrätkö? Olen tyranni, pakotan itseni noudattamaan sopimuksen sääntöjä. Luuletko, että se on helppoa? Ei. Pakottaa itsensä – se ei ole koskaan helppoa.”
Leonid tekee eksistentiaalisen valinnan: valehdella, luovuttaa – ja elää.
Ivanovin kirja on ollut suurmenestys nimenomaan virolaisen lukijakunnan keskuudessa. Se ehkä lausuu julki kvartaalitalouden pompotteleman ja markkinatalouden šokin piinaaman älymystön vieraantumisen.
Eurovenäläinen päähenkilö kokee kosmista yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Hän ihailee mustaa blokkia, Kristianiaa ja Lars von Trierin nihilistisiä elokuvia. Kaiken mitättömyyttä vastaan hän käy kuin ihmisvihaaja Louis-Ferdinand Céline tai Dostojevskin ilkimys Kirjoituksissa kellarista. Päähenkilö kehittelee raivoaan ypöyksin – valmiina leimahtamaan ja räjähtämään.
Päähenkilöä ahdistelee kaksoisolento Perepelkin, kuin Dostojevskin niljakas Smerdjakov. Tämä kantaa kaikkea myrkyllistä, pikkusieluista, neukkulaista. Kirja kulminoituu Pronssisoturin mellakkayöhän, sen atavistiseen kiihkoon, neukkuasenteiden orgioihin.
Kirjan pohjateksti on T. S. Eliotin runoelma Autio maa, jossa myös vaelletaan kuoleman varjon maassa. Vaikka kuoleman suuri herra väijyy koko ajan nurkan takana, niin loppukohtauksessa hautausmaalla noustaan katharsikseen: valo alkaa loistaa, kärsimysten tie ei ole ollut turha.
Jos suuri Venäjä on tänään sulkeutunut ja pysähtynyt, niin ristiriitaisessa tilanteessa elävä venäläinen diasporakirjallisuus pystyy sanomaan suurimpia asioita ajastamme.
Andrei Ivanov: Kourallinen tomua. Suom. Jukka Mallinen. 250 s. Aviador 2018.
uutiskirje 