Prahan radio ilmoitti 21.8.1968 klo 1 Neuvostoliiton sekä Bulgarian, DDR:n, Puolan ja Unkarin joukkojen ylittäneen Tšekkoslovakian rajan ja kertoi kommunistisen puolueen puhemiehistön pitävän tekoa rikkomuksena kansainvälistä oikeutta vastaan. Tšekkoslovakialaiset joukot olivat radion ilmoituksen mukaan saaneet käskyn olla tekemättä vastarintaa.
Käsky oli viisas, sillä tunkeutuja oli täysin ylivoimainen. Aseellinen vastarinta olisi johtanut väistämättömään verenvuodatukseen. Tuoreiden tšekkitietojen mukaan miehityksessä kuolleita tšekkejä ja slovakkeja oli 137.
Eri lähteiden mukaan interventiojoukkojen vahvuus oli 350 000-400 000 miestä. Kalustona oli 3 000-4 000 panssarivaunua sekä 250 kuljetuskonetta. Ne huolehtivat ilmasillasta, jolla maahanlaskujoukot lennätettiin Prahan kentälle. Neuvostoliitto oli jo ennalta soluttanut maahan yksiköitä, jotka ottivat lentokentän haltuunsa ja turvasivat joukkojen kuljetukset. Ensimmäiset panssarit ilmaantuivat aamuyöstä Prahan kaduille.
Demokratisointi on myrkkyä itsevaltaisille johtajille ja järjestelmille.
Johtomiehet vangittiin
Miehittäjä kävi välittömästi kiinni maan johtohenkilöihin sekä radioon, televisioon ja maan viralliseen uutistoimistoon.
Joukot valtasivat kommunistisen puolueen päämajan ja pidättivät puolueen puhemiehistön ja muita rakennuksessa olleita toimihenkilöitä. Puoluejohtaja Alexander Dubcek ja niin ikään pidätetyt kansalliskokouksen puhemies Josef Smrkovsky ja pääministeri Oldrich Cernik kuljetettiin käsiraudoissa Moskovaan.
Sen sijaan miehitysjoukot jättivät rauhaan uudistuslinjaa tukeneen presidentti Ludvik Svobodan. Hän vetosi päivän mittaan kansalaisiin, jotta he säilyttäisivät malttinsa, ja korosti, että miehitys oli tapahtunut vastoin maan perustuslaillisten elinten tahtoa. Hän oli kutsunut parlamentin koolle.
Aikaisin miehityspäivän aamuna joukot valtasivat Prahan television ja radion. Radion kuuluttaja sanoi, että kun ”kuulette kansallislaulun soivan, kaikki on lopussa”. Muutaman minuutin kuluttua radio soitti Tšekkoslovakian kansallislaulun.
Pilsenin radio ilmoitti vielä aamupäivällä olevansa viimeinen vapaa radio. Välittömästi syntyi maanalaisia radioasemia, kuten Vapaa Prahan radio. Maan virallinen uutistoimisto Ceteka ilmoitti juuri ennen puoltayötä sen vapaan toiminnan päättyvän.
Prahassa ja muualla maassa passiivinen vastarinta muotoutui nopeasti ja yllätti voimakkuudellaan tunkeutujat. Sotilaille oli kerrottu heidän tehtävänään olevan torjua yhdessä tšekkoslovakialaisten kanssa vastavallankumouksellisia voimia. Mutta kaduilla ei vastassa ollutkaan kukittajia, vaan ärhäköitä mielenosoittajia kyltteineen ja iskulauseineen. Sotilaille yritettiin kertoa, mistä tosiasiassa on kysymys.
Mielenosoittajat ajoivat busseja katusuluiksi, kiipesivät panssarivaunuihin ja onnistuivat polttamaan muutamia vaunuja. Tienviittoja käännettiin osoittamaan väärään suuntaan ja ajatettiin panssareita harhaan.
Kansalaisten passiivinen vastarinta vaikeutti miehitysjoukkojen toimintaa ja niiden huoltoa. Osa sotilaista jäi päiväkausiksi ilman lämmintä ruokaa.
Tšekkoslovakia pysähtyneisyyden tilassa
Tšekkien ja slovakkien keskuudessa oli laajaa taloudellista ja sosiaalista tyytymättömyyttä. Maan henkinen ilmapiiri oli ahdas. Yhteiskunnalliset uudistukset olivat käyneet välttämättömiksi.
Useissa miehitystä edeltäneissä Varsovan liiton maiden kokouksissa liittolaismaat myönsivät uudistusten tarpeellisuuden ja tunnustivat – periaatteessa – maan johdon suvereenin oikeuden viedä ne läpi. Toisaalta ennen kaikkea Neuvostoliiton, DDR:n ja Puolan johtajat kuitenkin kokivat Prahan johdon uudistusohjelman huolestuttavana, jopa vaarallisena.
Tšekkoslovakia oli taloudeltaan ja yhteiskuntajärjestykseltään edistyneempi muihin niin sanottuihin sosialistisiin maihin verrattuna. Maailmansotien välisenä aikana se oli luonut teollisuutta ja kehittänyt demokraattisia instituutioita. Itä-Saksaa lukuun ottamatta muut olivat maatalousvaltaisia, ja oikeastaan niissä kaikissa oli vallinnut diktatorinen hallinto.
Neuvostoliiton valtapiirissä Tšekkoskovakiaan kuitenkin sovellettiin kutakuinkin samanlaisia talousoppeja kuin liittolaismaihin. Oman teollisuuden kehittämistä laiminlyötiin, ja raskas teollisuus toimi pitkälti eräänlaisena Neuvostoliiton teollisuuden alihankkijana.
Taloutta piti 1960-luvun puolivälissä ryhtyä uudistamaan taloustieteilijä Ota Šikin johdolla laaditun ohjelman mukaisesti. Sen tarkoituksena oli kehittää teollisuutta ja kulutustavaroiden tuotantoa sekä luoda sosialistista markkinataloutta.
Kommunistista puoluetta vuodesta 1953 johtanut ja presidentiksi 1957 valittu Antonín Novotný kuitenkin jarrutti ohjelman toteuttamista. Talouden ongelmien ratkaiseminen oli ristiriitaista, ja uudistukset jäivät puolinaisiksi. Kommunistisen puolueen puhemiehistö keskittyi linjakysymysten sijasta hallitukselle kuuluviin asioihin, mikä rajoitti hallitukselle valtiosäännön mukaan kuuluvaa toimivaltaa. Hallituksesta tuli paljolti puhemiehistön päätösten kirjaaja ja toimeenpanija. Kansantalouden tila oli vakavasti häiriintynyt.
Eriävien mielipiteiden ja kritiikin esittäjiä vainottiin, oikeutettuun tyytymättömyyteen vastattiin voimakkaan asemasta käsin valvontaa ja sensuuria kiristämällä ja erilaisin oikeudenloukkauksin. Yhteiskunnan henkinen ilmapiiri myrkyttyi, keskustelu lamaantui. Samalla tyytymättömyys vanhaa johtoa kohtaan kasvoi sekä työväestön että akateemisen väen keskuudessa.
Suuntana demokratisoituminen
Antonín Novotnýn erottaminen puolueen johdosta tammikuussa 1968 ja Alexander Dubcekin valitseminen hänen tilalleen avasi tietä uudistuksille. Samaan suuntaan vaikuttivat laajaa tunnustusta nauttineen kenraali Ludvik Svobodan valitseminen presidentiksi Novotnýn pyydettyä eroa, pääministeri Oldrich Cernikin johtaman uuden hallituksen nimittäminen, ja Josef Smrkovskyn valinta kansalliskokouksen puhemieheksi. Myös kommunistisen puolueen pääideologi vaihtui: älymystön vainoista vastuullisen Jiri Hendrychin tilalle nimettiin Cestmir Cisar.
Jo tehdyt henkilövaihdokset aiheuttivat huolta liittolaismaissa, mutta epäluuloa saivat aikaan ennen kaikkea ne toimet, joihin Tshekkoslovakian uusi johto ryhtyi.
Huhtikuussa hyväksytyn kommunistisen puolueen uuden toimintaohjelman ydinkäsite oli demoratizace, demokratisoituminen. Se tarkoitti talousuudistuksen nopeuttamista, yhdistymisvapauden laajentamista, ennakkosensuurin poistamista ja turvallisuuspoliisin vallan karsimista. Poliittista järjestelmää oli tarkoitus uudistaa sosialistisen itsemääräämisoikeuden perustalta, mikä edellyttäisi uudistuksia valtiollisten elinten asemaan aina paikallistasolle saakka sekä uutta vaalilakia ja perustuslain uudistamista. Tšekkoslovakiasta oli tarkoituksena tehdä liittovaltio.
Välittömimmin näkyivät sensuurin poistamisen ja yhdistymisvapauden väljentämisen vaikutukset. Lehdissä, radiossa ja televisiossa käsiteltiin yhteiskunnan ongelmia ja hallinnon toimia suorasukaisesti ja nostettiin esiin vaikeita ja vaiettuja kysymyksiä, kuten stalinistisen puoluejohdon ja turvallisuuspoliisin rikkeitä. Monien järjestöjen vanhoilliset johtajat menettivät paikkansa. Uusia, puolipoliittisia järjestöjä syntyi.
Lehdissä kesäkuun lopussa julkaistu 2 000 sanan julistus tuli Prahan johdolle pahaan aikaan. Johto torjui kirjailija Ludvik Vaculikin laatiman ja seitsemänkymmenen tunnetun henkilön allekirjoittaman manifestin yrityksenä yllyttää väestöä anarkistiseen ja lakeja rikkovaan toimintaan, suosittihan manifesti lakkoja ja boikottitoimia uudistusten edistämiseksi.
Paine Prahaa kohtaan kasvaa
Viiden liittolaismaan kommunistijohtajien kokoontuminen heinäkuussa Varsovaan kiristi tilanteen äärimmilleen. Tšekkoslovakialaiset eivät osallistuneet kokoukseen, koska sen valmistelut jo etukäteen tähtäsivät Tšekkoslovakian uudistuspolitiikan tuomitsemiseen.
Liittolaismaat syyttivät antisosialististen ja revisionististen voimien anastaneen käsiinsä lehdistön, radion ja television ja vaativat Tšekkoslovakian kommunistista puoluetta ottamaan ne hallintaansa. Uudet järjestöt taas olivat muodostuneet ”taantumusvoimien esikunniksi”, joten kommunistien oli otettava kaikki ”sosialistisen valtion luomat suojelukeinot käyttöön” ja lakkautettava ne.
Vastauksessaan näihin vaatimuksiin kommunistinen puolue myönsi julkisuudessa esitetyn mielipiteitä, jotka eivät ole ”puolueen, kansallisen rintaman ja valtion elinten tarkoitusperien mukaisia”. Asian ratkaiseminen kuitenkin vaatii aikaa, eikä poliittista johtotyötä ”voida toteuttaa turvautumalla vanhoihin hallinto- ja vallankäyttömenetelmiin”.
”Varsovan kirjeessä” esitettiin epäilyksiä Tšekkoslovakian sitoutumisesta Varsovan sotilasliittoon ja moitittiin suhteiden luomisesta Saksan liittotasavaltaan. Prahassa oli esitetty vaatimuksia Varsovan liiton uudistamisesta.
Vastauksessaan tšekkijohto vakuutti maan pysyvän Varsovan liiton jäsenenä ja totesi maan kehittäneen taloussuhteita Saksan liittotasavaltaan – kuten muutkin liittolaismaat, joita ei ollut siitä moitittu.
Erimielisyyksiä selviteltiin vielä elokuun alussa Varsovan liiton maiden kommunistisen puolueiden johtajien kesken. Tuloksettomuus hukutettiin fraseologiseen kommunikeaan, ”Tonavan julistukseen”.
Pakollinen perääntyminen
Miehityksen jälkeen Moskovassa käydyissä pakotetuissa keskusteluissa oli sinne väkisin vietyjen johtomiesten lisäksi mukana myös presidentti Ludvik Svoboda, joka lensi paikalle oma-aloitteisesti. Hän lähetti Prahaan viestin, jossa hän kertoi olevan ”erittäin tärkeää, että Alexander Dubcek, Oldrich Cernik ja Josef Smrkovsky myös ottavat osaa neuvotteluihin”. Viesti kielii siitä, ettei venäläisten aikeena ilman muuta ollut, että kolmikko olisi mukana, vaan ilmeinen tarkoitus oli sopia maan tulevaisuudesta luotettavien yhteistoimintamiesten kanssa.
Tšekkoslovakian edustajat joutuivat perääntymään, mutta eivät alistuneet. He eivät myöntyneet hyväksymään sitä, että ”Varsovan kirjeessä” esitetyt väitteet ja syytökset pitäisivät paikkansa. Sen sijaan Moskovassa allekirjoitettu paperi tarkoitti uudistusten hidastamista ja vesittämistä.
Lailliset valtioelimet jatkoivat toimintaansa. Miehityksen aikana pidetyn kommunistisen puolueen edustajakokouksen valitsema keskuskomitea järjestäytyi ja valitsi puhemiehistön. Alexander Dubcek säilytti asemansa.
Paine uudistusmielistä johtoa vastaan kuitenkin voimistui lähinnä Moskovan suunnalta, ja keväällä 1969 Dubcek erotettiin. Tilalle tuli Gustáv Husák, joka oli mukana uudistusliikkeessä, mutta irtautui siitä ja sai tehtäväkseen Moskovan ohjeistamana peruuttaa uudistuksia, ”normalisoida” maan.
NKP pelkäsi ”taudin” tarttuvan
Lännessä miehitys nähtiin Neuvostoliiton toteuttamana kurinpalautuksena sen omassa valtapiirissä. Neuvostoliitto saattoi luottaa siihen, etteivät läntiset maat, eritoten Yhdysvallat, tule Tšekkoslovakian avuksi, olihan Yhdysvallat siivonnut omaa tilustaan Euroopassakin.
Miehityksessä ei ollut ensisijaisesti kyse Neuvostoliiton turvallisuus- ja sotilaspoliittisista intresseistä, kuten monet läntiset arvioijat päättelivät, toisin sanoen Tšekkoslovakian jäsenyydestä Varsovan liitossa ja pysymisestä Neuvostoliiton liittolaisena kansainvälisessä politiikassa.
NKP:n johto pelkäsi, että yhteiskunnan demokratisoitumiseen johtavat uudistukset Tšekkoslovakiassa leviäisivät myös muihin Moskovan valtapiirissä oleviin maihin ja jopa uhkaisivat sen omaa asemaa. Siksi uudistumiskehitys oli katkaistava.
Tältä kannalta on kiintoisa Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen ideologin Cestmir Cicarin ja venäläisen akateemikon F. Konstantinovin väittely lehtien palstoilla keväällä 1968.
Cicar kirjoitti, ettei hän voi hyväksyä teesiä, jonka mukaan ”yritys selittää marxismia toisin kuin Lenin sen teki on revisionismia ja että Marxia meidän on selitettävä ainoastaan Leninin teosten välityksellä”.
Konstantinov puolestaan kirjoitti, ettemme voi ”suhtautua välinpitämättömästi revisionistien…hyökkäyksiin marxismi-leninismiä vastaan, jota nämä eivät hyväksy yhtenäisenä kansainvälisenä oppina”. Ja edelleen, ettei Neuvostoliitto voi ”alistua yrityksiin keksiä marxismille uusia muotoja tai esittää leninismi puhtaasti venäläisenä tulkintana”. Toisaalta hän kirjoitti, että Neuvostoliiton kokemukseen sisältyy paljon omaa, jota ei ”voi mekaanisesti siirtää muihin maihin”.
”Varsovan kirjeessä” viiden maan kommunistijohtajat vakuuttivat tunnustavansa Tšekkoslovakian oikeuden omista lähtökohdistaan käsin päättää yhteiskuntansa uudistamisesta. Kuukauden kuluttua he kuitenkin lähettivät armeijat estämään sen.
Ylevät periaatteet saavat väistyä, kun kyse on vallasta. Demokratisointi on myrkkyä itsevaltaisille johtajille ja järjestelmille. Siksi se piti Tshekkoslovakiassa pysäyttää.
SKDL ja SKP tuomitsivat
Suomessa miehitys oli näkyvästi esillä tiedotusvälineissä sekä aiheutti kritiikkiä ja katuprotesteja. Hallitus antoi varovaisen lausunnon, ja useimmat puolueet olivat hiljaa.
Presidentti Urho Kekkosen ja pääministeri Mauno Koiviston poliittisille tavoitteille miehitys oli isku.
Miehityksestä kertovan Kansan Uutisten etusivulla on SKDL:n puheenjohtajan Ele Aleniuksen ja SKP:n puheenjohtajan Aarne Saarisen kannanotot, joissa he tuomitsevat miehityksen.
SKDL tuomitsi lausumassaan väkivallan käytön politiikan välikappaleena ja piti miehitystä kansojen itsemääräämisoikeutta loukkaavana. Se totesi vieraiden joukkojen tulleen maahan vastoin sen johdon tahtoa ja suuntaavan painostuksensa nimenomaan sitä kohtaan.
SKP totesi toivoneensa, että ongelmat olisi ratkaistu poliittisin keinoin, ja katsoi, että valitut keinot vahingoittavat koko kansainvälistä työväenliikettä. SKP korosti sosialististen maiden ja kommunististen puolueiden riippumattomuutta ja toisten sisäisiin asioihin puuttumattomuutta.
Kustannusosakeyhtiö Tammi oli aloittamassa ajankohtaisiin aiheisiin paneutuvaa Huutomerkki-sarjaa ja päätti jo miehityspäivänä julkaista sarjan ensimmäisen niteen Tšekkoslovakian miehityksestä. Kahdeksan artikkelia sekä ”Prahan kevääseen” liittyviä asiakirjoja sisältävä teos toimitettiin pikavauhtia.
Kirjoittaja toimi Tshekkoslovakian miehityksen aikaan SKDL:n poliittisen osaston päällikkönä.