Viime viikonloppuna kävin valokuvanäyttelyssä, jossa on esillä ulkonäköönsä tyytymättömien naisten kuvia. Luin myös endometrioosia käsittelevän kirjan. Äkkiseltään näitä kahta teemaa – endometrioosia ja ulkonäköongelmia – yhdistää se, että ne ovat pääasiallisesti naisten vaivoja. Kun asiaa ajattelee vähän pidemmälle, yhdistäviä tekijöitä on muitakin.
Galleria Lapinlahdessa Helsingissä esillä oleva näyttely Kehtaanko mennä kauppaan koostuu Outi Törmälän kuvista ja Venla Rossin teksteistä. Kuvat ovat muotokuvia ja tekstit perustuvat kuvattavien haastatteluihin. Kuvat ja tarinat löytyvät myös nettisivuilta ja osin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä, mutta paikan päällä nähtynä ne ovat todella vaikuttavia.
Niissä ei ole kyse vain kuvattavien asettamisesta meidän katsojien katseen kohteeksi vaan ainakin minulle tuli galleriassa olo, että olen katsojana kuvissa esiintyvien naisten katseen kohde.
Näyttely herättää monia kysymyksiä siitä, ketä yhteiskunnassamme katsotaan ja miten. Kenelle on luontevaa asettua katseen kohteeksi ja kenelle ei? Usein itseen kohdistuva katse on se julmin. Naisten tarinat kertovat, miten moninaisilla tavoilla tyytymättömyys omaan ulkonäköön vaikuttaa elämän valintoihin.
Katsojana tulee hämmentynyt olo ja ensimmäinen reaktio on ajatella kuvien äärellä ”eihän tuolla pitäisi olla mitään syytä olla tyytymätön”. Vaikka samaa tyytymättömyyttä voi tunnistaa itsestään, sitä on muiden kohdalla vaikea ymmärtää. Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole edellytys myötätunnolle tai lempeydelle.
Ylipäätään muiden kokemuksia on usein vaikea ymmärtää, sillä meillä ihmisillä on tapana tehdä kaikkia ihmisiä koskevia yleistyksiä oman kokemusmaailman pohjalta. Tätä kutsutaan universalisoinniksi, ja se on usein esteenä toisten kuuntelemiselle ja empatialle. Jos itsellä ei ole koskaan ollut ongelmia oman ulkonäkönsä kanssa, voi olla hankala hahmottaa, miten elämää rajoittavia ulkonäköongelmat voivat joillekin olla.
Näyttely on arvokas – ja poliittinen – teko, sillä se rikkoo hiljaisuuden ja puhumattomuuden kulttuuria ja tuo esiin vaiettuja tarinoita. Saman tehtävän äärellä on Anne Ignatius, joka on kirjoittanut kirjan Joka kymmenes nainen.
Kirja on tiukka tietopaketti endometrioosista, kroonisesta sairaudesta, jota arviolta joka kymmenes nainen sairastaa. Siis Suomessa arviolta 200 000 kohdullista ihmistä. Ei ole ihan vähän se.
Endometrioosia tunnetaan huonosti ja sen diagnosointi voi kestää vuosia. Kirja tuo riipaisevalla tavalla esiin, millaista on elää kovien kipujen kanssa vuodesta toiseen. Sairaus vaikuttaa niin yksityiselämään kuin työelämäänkin.
Yksi haastatelluista naisista sai jossain vaiheessa hormonien avulla ajoitettua kipujaksot loma-aikoihin. Varmasti työnantajan kannalta ihanteellista, mutta inhimillisesti katsottuna järkyttävä. Lepää ja palaudu siinä sitten helvetillisten kipujen kourissa.
Kirja herättää melkoisen paljon kiukkua tuodessaan esiin, miten epätasa-arvoista on hyvän hoidon saaminen maassamme. Jotkut saavat aivan tolkuttoman huonoa hoitoa. Oireita ei oteta vakavasti tai vähätellään, ajatellaan, että kuukautisten nyt vaan kuuluu olla kivuliaat.
Terveydenhuollon henkilökunnan pitää oppia tunnistamaan tämä monen elämää rajoittava sairaus, mutta tietoa aiheesta lisäämällä myös moni voi itse tunnistaa oireet ja hakeutua hoitoon nopeammin. Kuukautisten ei kuulu viedä ihmisen toimintakykyä päiväkausiksi.
Kuukautiset eivät tunnu olevan sopiva kahvipöytäpuheenaihe, vaikka monelle meistä ne ovat arkipäivää valtaosan elämästä.
Sekä ulkonäköongelmista että kuukautisiin liittyvistä vaivoista puhumista estää monesti häpeä. Kuukautisista puhutaan aivan liian vähän. Ne eivät tunnu olevan sopiva kahvipöytäpuheenaihe, vaikka monelle meistä ne ovat arkipäivää kerran kuussa, valtaosan elämästä.
Puhe on tärkeää, sillä kuukautisiin liittyy vuosituhantinen häpeä ja stigma. Naisen kehoa on pidetty saastaisena etenkin kuukautisten aikaan, ja naiset on silloin suljettu yhteisön ulkopuolelle.
Professionaali nainen oletettavasti varoo puhumasta kuukautisista jo siksi, ettei joutuisi seksistisen spekulaation kohteeksi esittäessään kriittisiä huomioi-ta. ”Sillä on varmaan se aika kuusta.”
Naisten asiallisestikin esittämä kritiikki leimataan usein kiukuksi ja kiukku taas kohtuuttomaksi. Hiljentämisen strategioita, jotka pyrkivät viemään esitetyltä kritiikiltä uskottavuutta ja painoarvoa.
On mahdollista, että pms-vanteen kiristäessä päätä onnistuu huomaamaan epäkohtia, joita ei muuten huomaisi ja joista ei jonain joviaalimpana päivänä huomauttaisi. Se ei kuitenkaan tee epäkohtia olemattomiksi.
Häpeä on sosiaalisen kontrollin väline. Häpeä pitää meitä kiinni stereotypioissa eli siinä, millainen ihmisen tulee olla, ja esimerkiksi miten sukupuoltaan on soveliasta ilmaista. Häpeä työntää meidät syvälle normina pidetyn piiriin ja saa meidät pysymään ”oikeanlaisina”. Se saa meidät mukautumaan ryhmään. Häpeä estää vapautumista.
Muutama ulkonäköongelmistaan näyttelyssä kertova nainen huomauttaa, että häpeä voi olla myös moninkertaista. Oma ulkonäkö hävettää, mutta lisäksi hävettää vielä se, että oma ulkonäkö hävettää. Monen kohdalla sekä häpeä että puhumattomuuden kulttuuri on periytynyt sukupolvelta toiselle.
Ehkä nyt on aika katkaista tämä kierre, kuten yksi näyttelyyn kuvattu perusteli omaa osallistumistaan.
Häpeä saa käyttövoimansa salailusta, hiljaisuudesta ja tuomitsemisesta. Paras apu löytyy empatiasta, kiltteydestä ja lempeydestä. Häpeän vastakohta on hyväksyntä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus. Sitä voimme antaa toinen toisillemme.
lehti 