Mielisairaiden, maahanmuuttajien ja uusrikkaiden maailmoissa

Romaanissa Sielujen saari Johanna Holmström kertoo kolmen henkilön kautta kolmesta aikakaudesta. Yhdessä niistä ”Hullujen saaren” kautta lukija viedään 1930-luvun ilmapiiriin, sen rotuoppeihin. Saaren esikuva on Seilin saari Nauvossa. Nyt uudet rotuopit siintävät äärioikeiston puheissa ja geeniteknikkojen työpöydillä.

Meihin on kouluissa iskostettu valistuksen, modernisaation ja länsimaisen lääketieteen voittokulku ja suuri kertomus. Johanna Holmströmin, 37, romaani Sielujen saari (suom. Jaana Nikula, Otava 2017) on melkoista vastahistoriankirjoitusta, ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n (1926–1984) hengessä.

Holmströmin mukaan ne, joita kerran ylistettiin näkijöinä ja profeettoina, suljettiin modernina aikana hysteerikkoina ja skitsofreenikkoina lukkojen taakse. Hoitomuodot ovat olleet 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten mittaan takapajuisia: kylmiä ja kuumia kylpyjä, kamferia, oksennuslääkkeitä, peräruiskeita, pakkoruokintaa ja -paitaa.

Holmströmin fiktiivisen ”Hullujen saaren” esikuva mainitaan vain romaanin esipuheessa. Kyse on Seilin saaresta Nauvossa, Turun edustalla. Entinen spitaalisaari ja houruinhuone toimi vuosina 1889–1962 parantumattomasti mielisairaiden naispotilaiden ”turvalaitoksena”.

Turun Kakolasta saattoi kävellä pois tuomion kärsittyään, Seililtä taas ei. Kerran saatu diagnoosi merkitsi elinkautista.

– Viimeiset 70 vuotta Seili oli käytännössä naisten mielisairaala, ja sieltä pääsi palaamaan tavallisen elämän pariin kolme potilasta, Holmström kertoo.

Ei-toivottujen säilytyspaikka

Romaanissa on kolme aikakautta ja kolme päähenkilöä, Kristina, Elli ja Sigrid. Naiskohtalot kommentoivat samalla allegorisesti 2010-luvun maailmaa.

1880–90-lukujen saaristolaiskylässä elävän Kristinan tarinassa on läsnä myös luokka-aspekti: ”Hullujen saari” ei-toivottujen ihmisten säilytyspaikkana, jonne köyhyys, erilaisuus ja sosiaaliset ongelmat sullotaan.

Maankiertäjän raiskaama Kristina ei pääse mielitiettynsä Einarin kanssa kunniallisiin naimisiin. Sulhanen on vähän väliä merillä. Lopulta Kristina hukuttaa epätoivoissaan kaksi lastaan Aurajokeen.

Holmström tunnustaa laittaneensa myös itseään ja nykyäitien tuntoja Kristinan hahmoon.

– Kirjaa tehdessäni asuin ahtaasti kahden lapseni kanssa. Kirjoittaminen oli henkireikä, jotta pysyisin järjissäni. Nykyään sentään tunnustetaan uupumus, burnout ja synnytyksen jälkeinen masennus ihan oikeiksi tiloiksi, toisin kuin Kristinan aikaan. Edelleenkään ei paljon puhuta äitien yksinäisyydestä ja sosiaalisten turvaverkkojen puutteesta. Kaikilla ei ole puolisoa, vanhempia tai ystäviä auttamassa. Somessa kuuluu vain iloita siitä, kun voi askarrella kotona ja mennä ulos lumeen leikkimään.

Rotuoppeja ennen ja nyt

Ellin tarina vei lukijansa 1930-luvulle. Elli pakenee yläluokkaisen kotinsa kultaisesta häkistä miesystävänsä kanssa. Matkassa Lounais-Suomen läpi on Bonnie ja Clyde -rakkaustarinan tuntua: tien päällä syyllistytään pikkurikosten sarjaan, sensaatiolehdistö seuraa pariskunnan vaiheita tiiviisti. Kunnes kapinallinen tytär on hänkin saaren vankina.

1930-luku merkitsee Holmströmin kirjassa paitsi elämänpaloa, dekadenssia, ”kovan teen” huuruja ja waltarilaisen ”kadotetun nuorison” tuntoja, myös hyisiä yleiseurooppalaisia virtauksia. Rotuhygienia lyö läpi kansankoti Ruotsissa ja Suomen lääkärispiireissä. Sterilisaatio ja eugeniikka ovat aikakauden iskusanoja.

”Oli kyse mistä tahansa ääripäästä, päänsisäiset prosessit ovat hyvin samanlaisia: miten lokeroidaan ihmisiä hyviin ja pahoihin.”

”Hullujen saaren” hospitaalissa käy Folkhälsanin herroja. He kantavat huolta suomenruotsalaisten degeneratsioonista, sekoittumisesta heikompiarvoiseen itäbalttilaiseen (eli suomalaiseen) verenperimään. Holmström kertoo 1930-luvun lehtien olevan hurjaa luettavaa.

– Yleisönosastoihin kirjoitti arvovaltaista väkeä: lääkäreitä, tuomareita ja poliittisia päättäjiä. Oltiin huolissaan seka-avioliitoista ja siitä, ettei yksikään huono suomenruotsalainen saisi syntyä tähän maahan. Folkhälsan jakoi äidillisyyspalkintoja niille, jotka ovat synnyttäneet vähintään neljä puhdasrotuista suomenruotsalaislasta.

Klaus Härön, 47, elokuva Uusi ihminen (2007) köyhien ja sairaiden naisten steriloinneista vielä 1950-luvunkin Ruotsissa johti Holmströmin mukaan hurjaan ja ravistelevaan keskusteluun.

Suomessa luurangot ovat vielä kaapeissaan. Ja uudet rotuopit siintävät jo äärioikeiston puheissa ja geeniteknikkojen työpöydillä.

Lämmön ja huolenpidon verkostot

Sairaalasaaresta kasvaa romaanissa samaan aikaan jyrkän hierarkkinen ja hierarkiaton yhteisö.

Uusia, potilaslähtöisempiä aatteita edustavan Sigridin sulhanen kaatuu jatkosodan ensimetreillä. Suruviesti särkee yhteisen lapsen odotuksen ilon. Vähemmästäkin ajautuu oudoille oville ja äärirajoille. Sigrid löytää itsensä potilaiden puolelta – ja saa heiltä lämpöä ja huolenpitoa.

– Jotkut Seilin hoitajat ovat kuvanneet aikaansa saarella elämänsä onnellisimmaksi. Vanhoissa valokuvissa retkeillään, uidaan, vietetään kahvituokioita luonnon helmassa, halaillaan potilaita. Erään keittäjän mukaan suurin osa potilaista oli niin syvällä omissa mielenmaisemissaan, ettei heidän kanssaan voinut puhua. Jos pystyi puhumaan, potilaiden ja hoitajien välille syntyi ystävyyssuhteita, arkisen lämmön ja huolenpidon verkostoja.

Nykyään Seilin saareen pääsee yhteysaluksella. Siellä on itse sairaalarakennus, kermanvalkea jugendkolossi, puinen museokirkko hautausmaineen ja kaunista saarelaisluontoa.

– Seilissä pidetään lehmiä ja lampaita, siellä asuu entisten hoitajien sukulaisia. Kontrasti inhimillisten kärsimysten ja nykyisen levollisuuden välillä on järkyttävän iso. Kun olin sairaalarakennuksessa yötä, minut majoitettiin vaarallisten, väkivaltaisten naisten selliin. Ajattelin, etten tänä yönä nuku yhtään. Päinvastoin, nukuin erittäin hyvin, Holmström naurahtaa.

Ruskeat tytöt

Holmströmistä tuli kirjailija nykykatsannon mukaan nuorena, 21-vuotiaana, kun kokoelma Inlåst och andra noveller (Söderströms 2003) ilmestyi.

– Niitä tarinoita kirjoittaessani olin edelleen kotona asuva, sipoolainen yleisurheilijatyttö, joten jostain muusta piti ammentaa kuin omasta elämästä.

Hänen viidennen kirjansa ja toisen romaaninsa Itämaa (suom. Tuula Kojo, Otava 2013) taustalla oli kymmenvuotinen liitto arabimiehen kanssa ja kahden lapsen äitiys Vuosaaressa. Holmströmin omia kokemuksia on todella reippaasti etäännytetty ja kärjistetty.

Romaanin minäkertoja, ysiluokkalainen Leila ja hänen isosiskonsa Samira ovat läpeensä kyllästyneet kotona vallitsevaan kauhun tasapainoon.

Äiti-Sarah, suomenruotsalainen muslimikäännynnäinen, on julistanut television, sanomalehdet ja perhealbumit pannaan. Sarah on netin kautta yhteydessä suomalaiseen ummaan eli islamilaiseen yhteisöön. Uskonsisarten kanssa jaetaan maailmaa haramiin ja halaliin, kiellettyyn ja sallittuun.

Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva bussikuski-isä Farid haluaisi vain hoitaa työnsä, rentoutua parilla kaljalla kapakoissa ja katsoa jalkapalloa.

– Jos olisin avioliittoni aikana ottanut mieheni uskonnon, voi olla, että minusta olisi tullut ihan yhtä fundamentalistinen ja tiukkis kuin Sarahista. Oli kyse mistä tahansa ääripäästä, päänsisäiset prosessit ovat hyvin samanlaisia: miten lokeroidaan ihmisiä hyviin ja pahoihin, Holmström tunnustaa.

Arki on stand up -komediaa

Länsimais-konsumeristinen elämäntapamme ei näyttäydy kirjassa onnelana. Hampurilaisfirman henkilöstöpäällikkö julistaa työhaastattelussa yhtiönsä vapautta rasismista – ja vihjailee seuraavassa hetkessä, että mulattitytöt ovat kuulemma hyviä sängyssä.

Välitunneilla varotaan kiusaajia, siis hyeenoja ja leijonia. Tiukat farkut, rihkamakorut, merkkikaulaliinat ja design-laukut toimivat kastimerkkeinä ja jengitunnuksina.

Uskonsisarten kanssa jaetaan maailmaa haramiin ja halaliin, kiellettyyn ja sallittuun.

”Neekerihuora” on kasteista alimpia, siitä huolimatta, että Leila on vaaleampi kuin monet luokkatoverinsa.

Itämaa on omistettu ”kaikille tytöille, jotka ovat joskus olleet ulkona liian lyhyessä hameessa”. Mukana on vastustamatonta tyttöenergiaa ja muutoksenhalua.

– Leilan hahmosta oli aluksi tulossa masentunut, ylipainoinen autisti, joka ei puhu yhtään kenellekään. Ajattelin, että tämä menee liian raskaaksi, pitää saada mukaan elämää ja huumoria. Niinpä Leilasta kuoriutui selviytyjä ja stand up -koomikon alku, joka suodattaa rankkoja kokemuksia mustan huumorintajunsa kautta, Holmström pohtii.

Uusi uljas Särkkälä

Toisenlaisesta lokeroinnista on kyse Holmströmin psykologisessa jännitysromaanissa Sulje silmäs pienoinen (Otava 2015, suom. Tuula Kojo). Sen päähenkilö, kolmikymppinen lastenpsykiatri Robin potee edelleen veljensä kuolemista huumeisiin ja äitinsä viinan- ja pillerinmakuista syöksykierrettä. Kunnes edessä on paluu lapsuus- ja nuoruusvuosien Särkkälään, joka on tässä välissä muuttunut melkoiseksi uusrikkaiden saarekkeeksi.

Lukijaa johdatellaan surrealistisiin ja kauhuromanttisiin Twin Peaks -tunnelmiin: ilmassa on selittämätöntä uhkaa, lasten outoihin leikkeihin sekoittuu muistoja paikkakuntaa takavuosina vainonneista väkivaltarikollisista. Menestyksen ja merenrantatonttien kulisseista paljastuu huume- ja ihmiskauppaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Holmström tunnustaa Särkkälän esikuvaksi Sipoosta Helsinkiin vuonna 2009 liitetyn Karhusaaren.

– Olen nähnyt sen kasvun ja muutoksen. Ihmiset pelkäävät pimeää ja metsän keskellä asumista. Eristytään aitojen ja turvakameroiden taakse, halutaan suojattua elämää jossain merkkivaatepilvessä.

Itämaan lähiökorttelit ja Särkkälän juppikartanot edustavat samaa ilmiötä: Suomen jakautumista toisistaan tietämättömiin elämäntapa- ja todellisuussaarekkeisiin. Vaikka Vuosaari ja Länsi-Sipoo ovat sentään toistensa naapureita.