Rikkaita suosivan uusliberalistisen politiikan myötä sosiaalinen liikkuvuus on pysähtynyt. Toisenlaiset olivat 60 vuotta sitten sosiaalisen nousun portaat tiedon ja sivistyksen voimalla.
Pula-aikana 1930-luvulla syntyvyys laski. Kyseisellä vuosikymmenellä syntynyt harvalukuinen joukko loi maailmankuvansa 1950-luvulla. He varttuivat kymmenen vuoden turvallisella etäisyydellä ennen suurten ikäluokkien aloittamaa suurhyökkäystä kulttuurisesta eetteriherruudesta.
Kun maakuntayliopistotkaan eivät vielä olleet tuhoamassa sivistystä, saattoi itseoppinut kirjoituskoneenkuljettaja nousta ainoana oppineena kirjallisuuden ja kulttuurikeskustelujen ilmalaivan kapteeniksi.
Näin kävi kuusi luokkaa kansakoulua käyneelle Petsamossa 1935 syntyneelle Erno Paasilinnalle (1935–2000), ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1985 pokanneelle, omien sanojensa mukaan epäkirjailijalle.
Matti Salminen käy läpi Paasilinnan kirjailijavaiheet teoksessaan Erno Paasilinnan kirjallinen elämä. Tarina alkaa Tervolan Varejoen kylästä vuonna 1950, kun 15-vuotias Erno julkaisi Lapin Kansassa uutisluonteisen tarinan ”Sisukas kana Varejoella.”
Kirjailijan kuolinvuonna 2000 ilmestyi artikkelikokoelma Hyökkäyksiä ja puolustuksia, sekä Matkakuvia menneiltä ajoilta. Tähän 50 vuoden väliin mahtuu lähes 50 teosnimikettä sekä lukuisia tunnustuksia, palkintoja ja riitoja maailman kanssa.
”Vittu” aiheutti päänvaivaa kustantajalle
Matti Salminen ohjaa lukijan erittäin valaisevasti Paasilinnan kirjailijanuran myrskyjen ja tyventen halki. Vuonna 1970 ilmestynyt 19 satiiria sisältävä Alamaisten kyyneleet on havainnollinen läpileikkaus Paasilinnan tyylistä ja kirjailijanlaadusta. 35-vuotias Paasilinna luonnehti Kariston hallitukselle 5.3.1970 päivätyssä kirjeessä tulevaa teostaan:
”Tämä ei ole romaani, ei pakinakokoelma, ei novellikokoelma eikä esseekokoelma. Se on oikeastaan kaikkia: ironinen, satiirinen, pessimistinen käsitys maailmasta. Jutut
käsittelevät eri näkökulmista ja eri tyyli-keinoin yhtä ja samaa aihetta: nykyisen maailman konkurssia. Mitään ohjelmaa minulla ei ole esitettävänä. Viimeinen juttu Punainen tuuli on lähinnä anarkismin yllytys. Tietysti se on utopia.”
Lopuksi Paasilinna tunnusti, ettei löydä kotia politiikasta, isänmaasta, idästä eikä lännestä:
”En ole pyrkinytkään olemaan samaa mieltä kenenkään kanssa.”
Kokoelman juttu nimeltä Vittu aiheutti kustantajalle päänvaivaa, mutta lopulta Vittu pääsi kirjan takakannen esittelytekstiinkin.
Paasilinna, Karjalainen ja Kapinakenraali
Mielenkiintoa herättävät Paasilinnan tuotannossa myös ne teokset, jotka eivät ilmestyneet, vaikka niiden piti ilmestyä. Häneltä jäi kesken elämäkertahanke jääkärinä, lapuanliikkeessä sekä talvisodassa Lapin ryhmän komentajana toimineesta, satuja ja pohjoisen tarinoita kirjoittaneesta kenraalimajuri K.M. Walleniuksesta (1893–1984).
Paasilinna tunsi mystisen ”kapinakenraalin” 1950-luvun lopulta oululaisen Kaltion haastatteluista. Kirjaileva kenraali oli silloin mieltynyt kirveellä veistettyyn korpien mieheen ja halusi hänet elämäkertansa kirjoittajaksi.
Hanke eteni 1970-luvulla jo sisällysluettelon ja alkuluvun kirjoittamiseen työnimellä Kapinakenraali. Lopulta 1975 Paasilinna ilmoitti Otavalle ja Walleniukselle suunnitelmien muutoksesta. Wallenius kirjoitti Paasilinnalle kitkerän kirjeen 16.12.1975, jossa hän syytti Paasilinnaa kirjallisesta murhasta.
Tämän hetken Suomessa kaiken keskus on raha, kilpailu-kyky, menestys ja valta.
Ahti Karjalaisen (1923–1990) elämäkerran kirjoittamisesta Paasilinnalla oli 1980-luvulla Otavan kanssa jo kustannussopimus. Koska Paasilinna ei saanut Karjalaiselta niitä tietoja, joita halusi, hanke tyssäsi.
Molemmat kesken jääneet elämäkerrat käsittelivät oman aikansa vallanhaltijoita, Paasilinnan toteutuneet elämäkerrat puolestaan kirjailija Timo K. Mukasta (1944–1973) ja aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisesta (1905–1941) vallan kohteita, alamaisia.
Kuinka pitkälle Paasilinna olisi voinut kriittisyyttään viedä Walleniuksen ja Karjalaisen tapauksessa? Vai oliko Paasilinnan lopulta mahdotonta samaistua vallanhaltijoihin? Salmisen mukaan alamaisten parissa Paasilinna ylsi terävimpään ilmaisuunsa.
Palokärjen tolppaan nakuttelua
Salminen huomauttaa, että Paasilinnan heikkous oli liiallinen herkkähipiäisyys itseen kohdistuvalle kritiikille. Häneltä puuttui kriittisyydelle tärkeät varaventtiilit, vaihtoehtoiset näkemykset, niin sanotut ”ketunlenkit.”
Turun Sanomien kriitikko Aarre Luhtala epäili 1972 ilmestynyttä Paasilinnan teosta Mainio vallankumous arvioidessaan, että seuraako tuollaisesta palokärjen tolppaan nakuttelusta mitään:
”Huomio on kiinnitetty äänekkääseen punapäälintuun, ei siihen tosiseikkaan että tolppa ilmeisesti on laho ja toukkainen.”
Paasilinnan kaltaista kirjallista ja yhteiskuntakriittistä keskustelijaa ja ravistelijaa kaivattaisiin kenties kipeämmin kuin Paasilinnan elinaikana, koska silloin, enimmäkseen Kekkosen aikana, asiat olivat vielä hyvin tähän päivään verrattuna.
Vuonna 1990 kirjoituksessaan Itsenäisyys on kieli Paasilinna maalaili, miten kaupankäynti on saanut totaalisen vallan yhteiskunnassa. Se on päässyt sanelemaan yksipuolisen kehityssuunnan ja muuttanut myös kielenkäytön itselleen sopivaksi:
”Tämän hetken Suomessa kaiken keskus on raha, kilpailukyky, menestys ja valta.”
Matti Salmisen teos kannattaa ehdottomasti lukea. Se on samalla pikakelaus sodanjälkeiseen suomalaiseen kulttuurimaisemaan, jolle taisi käydä kuten huumorille: molemmat kuolivat liialliseen leikinlaskuun. Ja kuten tiedämme, leikin lasku on ulosottokelpoinen.
Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä. Into 2018, 256 sivua.
uutiskirje 