Populismin, kyynisyyden ja ympärivuorokautisesti päivystävän sosiaalisen median shakaalilauman keskellä ei ole helppo olla poliitikko. Helppo ei ole ollut Veronika Honkasalonkaan ura, mutta siitä syntynyt pamfletti Toivon politiikka luo uskoa poliittiseen toimintaan.
Honkasalon kirja on hyvin henkilökohtainen ja sellaisena poliittinen. Hän avaa kirjassaan muun muassa sitä, miten hän vuonna 2011 lähti politiikkaan kyllästyttyään perussuomalaisten nousuun. Muutamassa vuodessa hän nousi näkyväksi, kärkkääksikin keskustelijaksi, Helsingin kaupunginvaltuutetuksi ja yli 5 000 ääntä vuoden 2015 vaaleissa haalineeksi asiapoliitikoksi.
Julkisuudessa Honkasalo on leimautunut huumorintajuttomaksi mielensäpahoittajaksi. Hänet tuntevat ihmiset tietävät, että hän ei sitä ole, mutta kuva istuu tiukassa.
Honkasalolla on vahva sosiaalinen omatunto, eikä hän osallistu politiikan rehvakkaaseen suunsoittoon. Kuvatessaan yksinäisiä hetkiä politiikassa lukijalle miltei nousee pala kurkkuun. Pahimpina hetkinä jokainen takki kääntyy, peli on raakaa eikä keneenkään ole luottamista. Hyvinä hetkinä taas luottamus ja toivo lyövät kättä ja maailmaa parannetaan muidenkin kuin vahvimpien ehdoilla.
Kirjan nimi Toivon politiikka kuvaa Honkasalon filosofiaa hyvin. Kirja on valoisa ja lohdullinen, sillä Honkasalon saldo politiikassa olemisesta on selvästi plussan puolella.
Hän ei kuitenkaan epäröi suomia vallalla olevaa ideologiattomuutta ja välttämättömyyden politiikkaa, jossa umpipoliittiset päätökset vaikkapa leikata köyhiltä ja samaan aikaan suosia rikkaita puetaan neutraalin ja välttämättömän kaapuun.
”Ideologia on kaiken taustalla… eikä ideologiassa ole mitään pahaa”, muistuttaa Honkasalo. Välttämättömyyden politiikka on näennäisen ideologiatonta ja nojaa numeroihin ja tilastoihin, joista osaa Honkasalo pitää kyseenalaisina.
Myös voimakas virkamiesvalta on Honkasalon mielestä huolestuttavaa, sillä varsinkin talouspoliittinen virkamiestoiminta nojaa usein voimakkaan oikeistolaiseen ymmärrykseen talouden toimintalogiikasta.
Altistus ulkopuoliselle määrittelylle
Honkasalo elää itse pienituloisessa kaupunginosassa pätkätöitä tekevänä yksinhuoltajana, joten myös huono-osaisten kokemusmaailma on hänelle osin tuttu. Hän on myös tehnyt vaalityötä omilla kulmillaan, jopa kulmabaarissa. Honkasalo ei kuitenkaan uhriudu väittämään olevansa itse huono-osainen, vaan toteaa kuuluvansa vasemmiston hyväosaiseen akateemiseen siipeen.
Honkasalo kirjoittaa vasemmistosta terävästi. Se on altistunut liikaa ulkopuoliselle määrittelylle, jopa pilkalle. Vasemmistolaisuus on populisteille kommunismia, punavihreys fillarikommunismia.
Kirja on hyvin henkilökohtainen ja sellaisena poliittinen.
Vasemmistolaisten olisi syytä nostaa leuka rinnasta ja määritellä itse, mitä vasemmistolaisuus on. Honkasalo puolustaa myös puhumisen ja kirjoittamisen merkitystä. Kieli on politiikan ja vallankäytön ykkösareena. Kielellä rakennamme maailmaa ja teemme toisenlaisen huomisen mahdolliseksi.
Rasismin vastustajalle vihaviestejä
Honkasalon kirja on vaalikirja, mutta sen teesit kantavat kauemmaksi. Ajattelu ja ilmaisu on selkeää eikä hän syyllisty liikaa poliittisten vastustajien sormella osoitteluun, vaikka viime vuodet ovat olleet monille naispoliitikoille hetkittäin sietämättömän vaikeita.
Honkasalo ei myöskään kirjassaan kajoa siihen törkeään ja kohtuuttomaan vihapuheeseen, jonka kohteena hän rasismin avoimena vastustajana ja ihmisoikeuksien puolustajana on ollut. Tämä lienee tietoinen ratkaisu, ja hyvä niin. Vihapuhe ei ansaitse tulla muistelluksi, joskin lukijana jäin toivomaan, että Honkasalo on saanut tarvitsemaansa tukea viharyöpyn keskellä.
Kirjan lopussa Honkasalo siteeraa Maria Popovaa: ”Kriittinen ajattelu ilman toivoa on kyynisyyttä. Toivo ilman kriittistä ajattelua on naiiviutta.”
Honkasalo elää kuten opettaa. Toivon politiikka on ajatteleva, terävä-älyinen ja kirkkaasti kirjoitettu kirja, jonka soisi muidenkin kuin vasemmistolaisesti ajattelevien lukevan.
Veronika Honkasalo: Toivon politiikka. Into 2019. 145 sivua.