Karl Marxin ajatteluun ovat vaikuttaneet tunnetusti eniten saksalainen filosofia, englantilainen poliittinen taloustiede ja ranskalainen politiikka.
Ranskalaisten politiikassa oli siis jo Marxin elinaikana jotakin erikoista. Mitä se on? ”Sana vasemmisto on peräisin Ranskasta. Juuri siellä on koettu yli 200 vuoden aikana tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet maailman vasemmiston ajatteluun – hyvässä ja pahassa”, sanoo Jorma Turunen tuoreessa kirjassaan Ranskan vasemmiston tarina.
Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789, koko Eurooppaan ulottunut kapinointi, niin sanottu hullu vuosi 1848, Pariisin kommuuni 1871, 1930-luvun kansanrintama ja Pariisin toukokuu 1968 ovat merkkipaaluja, kun muistellaan Ranskan ja Ranskan vasemmiston historiaa. Pohjimmiltaan Ranska on katolinen ja konservatiivinen maa, jossa vasemmisto on vain harvoin päässyt valtaan, muistuttaa Turunen.
Ranskassa vasemmiston tarina ei ole vain sosialistinen.
Hänen kirjansa tuo selkeästi esiin, että Ranskassa vasemmiston tarina ei ole vain sosialistinen. Vuoden 1789 suuren vallankumouksen aikoihin sosialismi oli tuntematon käsite. Sitä käytti Ranskassa ensimmäisen kerran vuonna 1833 Pierre Leroux (Englannissa jo vuonna 1822 Robert Owen). Ranskan suuri vallankumous nosti politiikan näyttämölle ja hegemoniseen asemaan tasavaltalaisuuden ja poliittisen liberalismin, joiden ydin tiivistyi sanoihin liberté, egalité, fraternité.
Ranskan ensimmäinen tasavalta loppui, kun Napoleon kruunasi itsensä keisariksi. Vuoden 1848 helmikuun vallankumous johti toisen tasavallan syntyyn. Kolmas tasavalta syntyi Pariisin kommuunin jälkeen vuonna 1875, jolloin Ranska sai uuden perustuslain. Se pysyi pystyssä kesäkuuhun 1940, jolloin Saksa miehitti Ranskan.
Neljä sosialistista
puoluetta
Pariisin kommuunista tuli vallankumouksellisen vasemmiston keskeinen samaistumisen kohde. Maltilliset tasavaltalaiset taas tuomitsivat sen lähes poikkeuksetta, mutta vähitellen heidän hegemoniansa vasemmistossa murtui. Vuonna 1890 perustettiin Sosialistivallankumouksellinen työväenpuolue POSR, ja pian Ranskassa oli neljä keskenään kilpailevaa sosialistista puoluetta. Toinen internationaali moitti, että niitä on liikaa: pitäisi liittyä yhteen.
Monien mutkien jälkeen vuonna 1905 perustettiinkin yhtynyt puolue nimellä Työväen internationaalin ranskalainen osasto SFIO. Marxilaisuus tuli puolueen ohjelmiin, mutta jäi ranskalaisille melko tuntemattomaksi. Marxismin ote heikkeni edelleen legendaarisen Jean Jauresin johtaessa puoluetta ja puolueen keskittyessä reformipolitiikkaan.
Kaikki kuitenkin muuttui Venäjän lokakuun vallankumouksen seurauksena. Uudet sodassa radikalisoituneet nuoret jäsenet kukistivat SFIO:n vanhan puoluejohdon vuonna 1920, minkä seurauksena puolue erosi Toisesta internationaalista ja liittyi kommunistiseen Kolmanteen internationaaliin. Pian puolue päätti muuttaa nimensä Ranskan kommunistiseksi puolueeksi PCF. Sosialistit jatkoivat toimintaansa SFIO:n nimellä.
Ranskan kommunistien ja SFIO:n välit olivat 1920-luvulla kireät, kun Kolmas internationaali neuvoi pitämään sosialisteja ja sosiaalidemokraatteja sosiaalifasisteina. Vuodesta 1934 muodostui kuitenkin käännekohta, sillä yhteisesti tiedostettu oikeistovaara ja fasisminvastaisuus saivat kommunistit ja sosialistit yhteistyöhön. Kansanrintama voitti vuoden 1936 vaalit ja nosti sosialistit Ranskan suurimmaksi puolueeksi.
Vastarintaliikkeen
aktiivisin ryhmä palkittiin
Ranskan kommunistien suuri hetki koitti välittömästi toisen maailmansodan jälkeen. PCF oli ollut sodanaikaisessa vastarintaliikkeessä aktiivisin ryhmä. Ranskalaiset palkitsivat siitä ja nostivat kommunistit suurimmaksi puolueeksi. Vuosina 1945–1978 puolue sai keskimäärin 23,4 prosentin kannatuksen yhdettoista vaalit putkeen. Sitten alkoi alamäki.
Vuodesta 1960 alkaen ranskalaisia sosialisteja edusti myös Yhdistynyt sosialistipuolue PSU, joka vuoden 1968 jälkeen tarjosi kodin idearikkaimmille selviytyjille. ”Se vetosi intellektuelleihin, jotka eivät olisi viihtyneet SFIO:n pragmaatikkojen seurassa:” Vuonna 1971 perustettiin uusi yhteinen Sosialistipuolue PS. Se syntyi François Mitterrandin taitavasti junailemana.
Vuonna 2017 entisen sosialistin Emmanuel Macronin presidentiksi nostaneen vaalin jälkeen pidettiin kansalliskokouksen vaali, jossa sosialistit saivat enää 30 ja kommunistit vain 10 yhteensä 577 kansanedustajasta. Onko Ranskan sosialistisen vasemmiston tarina siis kokonaan lopussa? Jos kysymystä ajattelee Ranskan vasemmiston värikkään historian valossa, vastaus on: tuskin. Sitä, mitä sosialismilla tulisi nyt tarkoittaa, ranskalaiset joutuvat kuitenkin miettimään erittäin tarkasti.
Jorma Turunen: Ranskan vasemmiston tarina – Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen. Into 2019. 316 sivua.
uutiskirje 
