Kilpailukyvyn osalta huoli on ekonomistin mukaan turha. Hän viittaa Etlan raporttiin ja toteaa, että työajan pituus ei ole kilpailukyvyn tai työllisyyden kannalta ratkaisevaa. ”Työajan muutoksilla on merkitystä vain, jos niillä on vaikutusta yksikkötyökustannuksiin”, Kaukoranta toteaa blogissaan
Hän jatkaa, että jos työaika lyhenee äkillisesti ja yllättäen, se toki heikentää kilpailukykyä. ”Realistisempaa on kuitenkin, että työajan lyhennys tapahtuu vaiheittain tuottavuuden kasvaessa. Tällöin lyheneminen on hallitumpaa, koska se tapahtuu osana työehtoneuvotteluita, ja myös kilpailukyky sekä työllisyys voidaan turvata työajan lyhenemisestä huolimatta. ”
Työajan vaikutus tuottavuuteen on kiistanalainen asia. Kaukorannan oma käsitys on, että keskimäärin työajan vaikutus tuottavuuteen on vähäinen ja epäselvä. ”Vaikutussuhde menee pikemminkin toisinpäin, eli tuottavuuden kasvu voi johtaa työajan lyhentämiseen.”
Mutta asiasta on monenlaisia näkemyksiä. ”Osa keskustelijoista on toivonut työajan lyhentämisen vahvistavan työllisyyttä ja tuottavuutta, mutta näin tuskin tapahtuisi laajassa mitassa.”
Kaukorantaa jatkaa, että työajan lyhentäminen voi tarkoittaa saman työn jakamista useamman ihmisen kesken. ”Suuremmat tiimit tai organisaatiot voivat mahdollistaa tarkemman erikoistumisen, ja sitä kautta tuottavuuden kasvun, mutta toisaalta tuottavuus voi myös heikentyä, jos organisaation kasvaessa tiedonkulku tai johtaminen vaikeutuu. Tässäkin on varmasti eroja työpaikkojen välillä.”
Vaikutuksia hyvinvoinnin rahoitukseen
Työajan lyhennys haastaa Kaukorannan mukaan julkisten palveluiden rahoituksen ja tuo painetta nostaa veroastetta.
”Jos työajan lyhenemisen yhteydessä ei vastaavasti karsita esimerkiksi koulutus- ja terveyspalveluiden henkilöstömitoituksia, työajan lyheneminen johtaa siihen, että entistä suurempi osuus työvoimasta tarvitaan tuottamaan julkisia palveluita. Se tarkoittaisi painetta nostaa veroastetta.”
Kaukoranta viittaa omiin laskelmiinsa ja toteaa, että työajan lyhentäminen esimerkiksi 20 prosentilla eli nelipäiväiseksi edellyttäisi veroasteen nostoa noin viidellä prosenttiyksilöllä, jotta julkinen talous säilyisi tasapainossa. ”Suhteutettuna Suomen bruttokansantuotteeseen se tarkoittaisi noin kymmentä miljardia euroa.”
Veroasteen nousu on siis Kaukorannan mukaan kustannus siitä, että työaika lyhenee. ”Se ei tietenkään tarkoita, etteikö työaika voisi lyhentyä”, hän jatkaa ja muistuttaa vielä, ettei veroasteen nousu ole mikään automaatio, vaan se vaatii poliittisia päätöksiä, jotka eivät välttämättä ole sen enempää helppoja kuin suosittujakaan.
Työaika yksilöllinenkin valinta
Lainsäätäjällä ja työehtosopimusten osapuolilla on vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa työaikoihin.
”Erityisesti lyhyemmästä työajasta voi periaatteessa sopia varsin vapaasti riippumatta siitä, mitä laki tai sopimukset määrittävät säännölliseksi työajaksi. Työajan lyhentäminen ei siis välttämättä edellytä mitään kollektiivista päätöstä, vaan se voi tapahtua myös yksittäisten ihmisten ratkaisujen kautta.”
Mutta yksilöllinen sopiminen ole aina helppoa tai kaikille käytännössä edes mahdollista. Kaukoranta toteaa, että esimerkiksi vuorotyössä normista poikkeavat työajat voivat olla käytännössä hyvin hankalia toteuttaa. Kollektiivinen sopiminen tai normin asettaminen lyhyemmästä työajasta voisi olla kaikkien yhteinen etu, Kaukoranta pohtii.
Kirjoituksensa lopussa Kaukoranta muistuttaa, että työajan lyhentäminen on arvovalinta rahan ja vapaa-ajan välillä.
Tuskin monikaan haluaisi palata kuusipäiväiseen työviikkoon, vaikka se voisi mahdollistaa miljardien veronkevennykset – mutta halummeko nelipäiväisen työviikon, jos se edellyttäisi miljardien veronkorotuksia, Kaukoranta kysyy.
Hän jatkaa, että työajan lyhennys on mahdollista toteuttaa vaiheittain suuntaamalla tuottavuuden kasvun työajan lyhentämiseen ja veroasteen kasvuun ilman, että kasvattaisimme ostovoimaa nykyisestä: Mutta haluammeko tätä, hän kysyy.