Kylmän sodan ensipuraisuja Helsingissä vuonna 1945 koetaan Joonas Konstigin vakoiluromaanissa Vaaran vuodet. Valvontakomissio on maassa, Valtiollinen poliisi punertuu.
Jatkosodan poliittisena vankina viettänyt Hugo Salo on noussut työmiehestä etsiväksi. Helsingin Länsisatamasta löytyvä ruumis saa ammattitaidottoman ja epävarman miehen nielemään tyhjää. Rehvakkaalla käytöksellä hän yrittää peittää osaamattomuuttaan.
Laivanrakennusteollisuudessa työskentelevä Aarne Salo on palannut englantilaisen vaimonsa Helenin kanssa Suomeen. Edessä on sotakorvausten maksu muun muassa laivoina.
Veljekset ovat yhteiskunnallisessa suuntataistelussa valinneet eri laidat eivätkä ole tavanneet toisiaan vuosiin. Aarne on entinen kaukopartiomies.
Hugoa polttelee halu tehdä joku suuri paljastus. Kansan Uutisten edeltäjä Vapaa Sanakin pauhaa koko ajan fascisteista. Heihin iskemällä tekisi vaikutuksen neuvostoliittolaisiin valvontakomission tovereihin.
Aarne taas värvätään vastapuolelta selvittämään saman miehen kuolemaa, jota Hugo tutkii työkseen.
Helen yrittää vakuuttaa itselleen, että kaikki muuttuu paremmaksi ajan myötä. Hänelläkin on tehtävä. Helsinkiin aletaan rakentaa lastensairaalaa ja pesämunaa kasvatetaan myyjäisillä. Jos saisi hankittua englannista laatikollisen uusia ihmeellisiä nylon-sukkia niihin, hän haaveilee.
Hyvissä vakoiluromaaneissa mikään ei ole, miltä alussa näyttää. Tämä pätee Vaaran vuosiinkin. Harhautetuksi joutuu etenkin Hugo, jolla ei ole aavistustakaan ympärillään käytävästä suuremmasta pelistä loikkauksineen ja terrorihankkeineen.
En kuitenkaan saanut oikein makua Vaaran vuosiin. Sen alku on omaan makuuni turhan kirjallinen ja etäännyttävä. Lopussa on hienosti kirjoitettua takaa-ajoa ja vaaran tuntua, kun tapahtumat huipentuvat Porkkalassa. Tuntuu kuin kirjan alku ja loppu olisivat eri paria. Mika Tuomisen hieno kansi lupaa enemmän kuin sisältö antaa.
Veri on vettä sakeampaa. Se on kai kirjan sanoma, jos siitä mitään ymmärsin.
Joonas Konstig: Vaaran vuodet. 315 sivua, WSOY.
uutiskirje 
