Kymmenen dekkarin yhtenäinen sarja oli joskus kova suoritus, nyt vasta verryttelyä. Seppo Jokisen komisario Koskisia on jo 25 ja Jarkko Sipilän Syy tappaa on Takamäki-sarjan 20. osa.
Uusimmassa Takamäessä Sipilän kehuttu realismi lähtee täysin käsistä. Nuoren tytön murhasta kertovassa dekkarissa ensimmäiset satakunta sivua kertovat pikkutarkasti poliisin toiminnasta rikospaikalla. Näin järjestyspoliisit sulkevat alueen, näin todisteita haravoidaan laajalta alueelta, näin toimivat tekniset tutkijat ja näin taktiset, kun heidät vihdoin päästetään ruumiin luo.
Asiantuntevaa, epäilemättä. Niin asiantuntevaa, että Syy tappaa sopisi alkuosaltaan paremmin poliisikoulun pääsykoekirjaksi kuin rikosromaaniksi.
Takamäet ovat aina samanlaisia. Henkilöillä ei ole minkäänlaista persoonallisuutta. Heillä on nimet, mutta yhtä hyvin he voisivat olla Poliisi 1, Poliisi 2 ja niin edelleen. Sarjan parhaassa henkilössä ataripoliisi Suhosessakaan ei ole mitään särmää enää. Pakollinen yksi kohtaus Takamäen kotona hoidetaan pois alta heti kirjan alussa. Toimittaja Sanna Römpötti soittaa tässäkin romaanissa ja niin kuin aina, suostuu Takamäen pyynnöstä lykkäämään uutisen julkaisua, jotta tutkinta ei vaarannu.
Kun vihdoin päästään tarinassa liikkeelle, siinä on ideaa. Sipilä on halunnut kirjoittaa nykyisestä kärjistyneestä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä ja somessa leviävistä huhuista, joiden seuraukset voivat olla traagisia.
Pyrkimys jää otsikkotasolle. Lukijalle kerrotaan, että tällaista on, mutta ei näytetä mitään yhtä Itäkeskuksessa tapahtuvaa välähdystä lukuun ottamatta. Sipilän teksti on kylmää ja toteavaa. Pitkän linjan uutismies keksii fiktiivisen rikoksen ja kirjoittaa siitä sitten uutistekstiä. Kirjoittaisi edes reportaasia, niin mukana olisi vähän tunteitakin ja muuta kuin teknistä kuvailua.
Realistisella poliisiromaanilla on varmasti paljon ystäviä, eihän tätä sarjaa muuten olisi julkaistu jo 20 vuotta. Heille uusinkin Takamäki on täydellinen paketti. Vähän yli 300 sivua tiukkaa tekstiä suomalaisesta rikoksesta ja välissä huomioita tutkintamenetelmien kehityksestä ja poliisihallinnosta.
Parhaimmillaan kirja on kertoessaan siitä rikoksesta, josta takakannessa ei kerrota. Juonipaljastusten välttämiseksi ei siitä sen enempää kuin että haavoittuvimmillaan ihminen voi olla altis ääriliikkeiden hyväksikäytölle.
Nuorempana luin paljon niin sanottujen työläiskirjailijoiden työläisromaaneja. Ei niiden viehätys ollut raksaduunarin, betoniraudoittajan, ruiskumaalarin tai siivoojan työn pikkutarkka kuvaaminen vaan heidän henkilöhahmonsa ja suhteensa yhteiskuntaan. Tästä syystä en ole koskaan oppinut ymmärtämään, mitä Sipilä tavoittelee poliisiromaaneillaan, joita olen kutsunut ja kutsun kliinisiksi
Jarkko Sipilä: Syy tappaa. 326 sivua, CrimeTime.
uutiskirje 