Olen jo monta kirjaa sitten julistanut Seppo Jokisen komisario Koskiset kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi poliisiromaanien sarjaksi, kirjoittaa KU:n toimittaja Kai Hirvasnoro.
Pisara veressä on jo 25. romaani samassa sarjassa. Saavutus on harvinainen. Enää yksi romaani ja Jokinen on nimikkeiden määrässä tasoissa Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kanssa.
Verkkaisaa ja leppoisaa – ja niin mahdottoman mukavaa luettavaa on uusinkin Koskinen, että oikeastaan tekee mieli palata sarjan alkulähteille kirjaan Koskinen ja siimamies.
Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ehdotonta eliittiä ovat tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -kirjat.
Haluamme Koskisen juuri tällaisena ihmissuhteissaan vähän kömpelönä, nopeasti ärtyvänä ja yhtä nopeasti leppyvänä omaperäisistä persoonista koostuvan tutkintaryhmän johtajana.
Rikoskirjallisuuden ehdotonta eliittiä
Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden ehdotonta eliittiä ovat tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -kirjat, joista kesäkuussa ilmestynyt Uhri 2117 on kahdeksas.
Mörkki Carl Mørck ja joviaali Assad sekä sarjaan myöhemmin tulleet eksentriset Rose ja Gordon ovat tarjonneet harvinaisen onnistuneen yhdistelmän tiukkaa jännitystä ja omituista huumoria.
Sarjan kestokysymys on, kuka on Kööpenhaminan poliisilaitokselle selvittämättä jääneiden rikosten osasto Q:hun putkahtanut syyrialaistaustainen kamelivertauksiin mieltynyt Assad.
Odotukset uutta Osasto Q:ta kohtaan ovat aina kovat. Nyt ne eivät oikein täyty myöskään siksi, että jännityksen kehittely ei onnistu Adler-Olsenilta totutulla tavalla. Kello tikittää ja uhka kasvaa, mutta melkein koko kirja menee toiminnan alustamiseen. Kun se lopulta alkaa, molemmat jutut tuntuvat ratkeavan vähän liian helposti.
Poliisimiehen hieno poliisiromaani
Senhän arvaa, että kun rikospoliisi kirjoittaa dekkarin, on poliisitoiminnan kuvaus uskottavaa ja realistista. Sitä en olisi arvannut, miten hyvin keskusrikospoliisin ylikonstaapeli Niko Rantsi kehittää tarinaa ja henkilökuvia.
Sinun puolestasi vuodatettu on vahva esikoisdekkari ja dekkarina yleensäkin alkuvuoden 2020 parhaimmistoa. Nimi mieleen. Se voi tulla vastaan, kun Suomen Dekkariseura taas ensi talvena palkitsee tämän vuoden parhaan dekkarin ja esikoisdekkarin.
Teos etenee lyhyin luvuin toukokuusta 2019 tämän vuoden puolelle päivä kerrallaan. Rakenne on poliisiromaanille tyypillinen varmaankin siksi, että se yksinkertaisesti toimii. Niin tälläkin kertaa.
Arttu Tuominen vakiinnuttaa paikkansa suomidekkarin tähtenä
Ylikomisario Henrik Oksman punaa huulensa ja vetää mekon ylleen. Sateenkaariväen suosimasta porilaisesta yökerhosta hän poistuu miehen kanssa pari tuntia ennen kuin siellä räjähtää käsikranaatti.
Härkänäkin tunnettu Oksman tekee tietoisen virkavirheen, kun ei kerro olleensa paikalla. Pelko ja häpeä elämänmittaisen valheen paljastumisesta on suurempi voima.
Siinä asetelma Arttu Tuomisen uudessa dekkarissa Hyvitys , joka kertoo kranaatti-iskusta sateenkaariväen suosimaan yökerhoon ja Suomen myrkyttyneestä ilmapiiristä.
Hyvitys liittyy pohjoismaisten dekkarien ketjuun, jossa murhat ovat raakoja, teoilla on taustansa ja kaiken takana on tarkka analyysi yhteiskunnallisesta kehityksestä juuri nyt.
Arttu Tuominen on huippulahjakkuus muutenkin verevässä suomalaisten dekkarien kentässä.
Natt och Dagin historiallinen dekkarisarja vain paranee
Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun kuuluva Niklas Natt och Dag teki vuosi sitten vaikuttavan avauksen vuoden 1793 Tukholmaan sijoittuvalla romaanilla 1793.
Se tuntui täydelliseltä teokselta, mutta ei kai sitten ollutkaan, koska jatko-osa Niklas Natt och Dag: 1794 – Elävien haudasta on vielä parempi. Mihin Natt och Dag yltääkään trilogian päättävässä 1795:ssä ensi vuonna.
1794 on osin itsenäinen teos, mutta se jatkaa niin paljon edellisen osan tarinaa, että kirjat on syytä lukea oikeassa järjestyksessä.
Uutuutta voi kutsua muodikkaasti hybridiksi. Se on yhtä aikaa suuri historiallinen romaani, kauhistuttava jännityskertomus ja vähän tietokirjakin. Ainakaan minä en tiennyt, että Ruotsin valtakunta on rikastunut orjakaupallakin.
1794 on yksinkertaisesti mestariteos, jokaisella osa-alueellaan. Historiallisena romaanina se avaa silmiä ja puistattaa. Rikosromaanina se on nerokas ja rankka. Loppu on hirveä, mutta paljon jää vielä auki. Tulevaa päätösosaa 1795 jää odottamaan nälkäisenä.
Pascal Engmanilla isot teemat, ontot henkilöt
Pascal Engmanin toinen teos Polttava maa on vuoden odotetuimpia. Niin kovan jäljen viime vuonna suomennettu Patriootit.
Lupaavalta tuntuukin, kun sivuja Polttavassa maassa on yli 550 ja kirjan teemat jälleen kovaa kamaa: natsien perustama siirtokunta Chilessä ja katulapsien sieppauksia Tukholmassa.
Polttava maa ei ole huono kirja, sillä on muitakin ansioita kuin aikamme yhden vääryyden purkaminen. Engman pohjustaa tarinaa hyvin ennen kuin saattaa sen keskeiset henkilöt yhteen suorittamaan tärkeää tehtävää. Kirjan juonessa on ovelia kehitelmiä ja aitoa yllätyksellisyyttä.
Siksi harmittaa, ettei Polttava maa ole kuitenkaan niin hyvä kuin se lupailee. Ehkä Pascal Engman ei vain ole kirjailijana kunnianhimoisten teemojen tasolla. Ehkä hän on lukenut liikaa ruotsalaisia liukuhihnadekkareita ja ottanut niistä liikaa oppia.
Loistavasti alkaneen Leia Laine -sarjan lopetus on vaisu
Pauliina Suden trilogian päätöksessä Leia Laine palaa näyttämölle vielä kerran. Eikä ole Leiaa ilman hakkerinimeä Land-0 käyttävää Timo Ratasta.
Ensi kerran kohtasimme heidät loistavassa Takaikkunassa. Jännitys, kepeys ja yhteiskunnalliset viritykset löivät kauniisti kättä. 2017 ilmestynyt jatko-osa Seireeni oli itselleni iso pettymys. Nyt trilogia täydentyy Pulssilla, joka on siltä väliltä.
Ei synny jännitystä kuin hivenen ja pieneksi aikaa. Lopussa paljon jää kertomatta siitä mitä oikeastaan tapahtui. Kirjan loppu töksähtää.
Pulssilla lienee kirjassa kaksoismerkitys. Sähkömagneettisen purkauksen lisäksi romaanin sisäinen lähtölaskenta viittaa siihen, että lukijan pulssin pitäisi koko ajan kiihtyä. Ei kyllä kiihtynyt.
Pauliina Suden trilogian päätöksessä on liikaa tyhjäkäyntiä ja liian vähän jännitystä.
Jarkko Sipilän Takamäki-sarja täytti 20 vuotta
Kymmenen dekkarin yhtenäinen sarja oli joskus kova suoritus, nyt vasta verryttelyä. Seppo Jokisen komisario Koskisia on jo 25 ja Jarkko Sipilän Syy tappaa on Takamäki-sarjan 20. osa.
Uusimmassa Takamäessä Sipilän kehuttu realismi lähtee täysin käsistä. Nuoren tytön murhasta kertovassa dekkarissa ensimmäiset satakunta sivua kertovat pikkutarkasti poliisin toiminnasta rikospaikalla. Näin järjestyspoliisit sulkevat alueen, näin todisteita haravoidaan laajalta alueelta, näin toimivat tekniset tutkijat ja näin taktiset, kun heidät vihdoin päästetään ruumiin luo.
Asiantuntevaa, epäilemättä. Niin asiantuntevaa, että Syy tappaa sopisi alkuosaltaan paremmin poliisikoulun pääsykoekirjaksi kuin rikosromaaniksi.
Kit Karisman karisma kestää
Ari Wahlsten kulkee sankarinsa Kit Karisman tapaan omia polkujaan suomalaisessa dekkarissa. Hän ei kirjoita poliisiromaaneja, ei trillereitä eikä synkkää nordic noiria. Wahlstenin laji on perinnetietoinen amerikkalaistyylinen yksityisetsivädekkari suomalaisin maustein.
Hyvästi, enkelini on neljäs osa sarjasta, jossa mustaihoinen Kit Karisma selvittää rikoksia tässä romaanissa nimeään myöten chandlerilaisessa hengessä.
Ari Wahlstenin Kit Karisma -sarja on neljässä osassaan vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen dekkarin omaperäisenä helmenä. Yksityisetsivästä voi kertoa näinkin ja se tuntuu taas tuoreelta. Kit Karisma on vanhanaikainen romanttinen sankari, joka ei lankea rahan eikä lihan houkutuksiin.
Wahlsten hoitaa hommansa läpeensä tyylikkäästi ja ilman typerää huumoria tai värikkäiksi tarkoitettujen sivuhenkilöiden horinoita. Napakasti kerrottu kekseliäs tarina riittää ja kantaa.
Katrine Engberg kierrättää kliseitä ilman omaa ääntä
Tanskalaisen Katrine Engbergin dekkariavaus Krokotiilinvartija oli niin mitäänsanomaton, että en osannut sanoa siitä oikein mitään. Jossain mielenhäiriössä hankin myös tänä keväänä ilmestyneen Lasisiivet. Ei olisi kannattanut. Jos Engberg on jossain asiassa mestari, tai ”kiistaton tähti” niin kuin kannessa väitetään, niin dekkarikliseiden kierrättäjänä vailla pienintäkään persoonallista kosketusta.
Lasisiipien ensimmäinen murha on kaikkien kliseiden huippu. Alaston murhattu nainen. Tällä kertaa hänet löydetään Kööpenhaminan keskustassa olevasta suihkulähteestä. Lisää kliseitä: murha on tehty erikoisella välineellä, siinä on ritualistisia piirteitä ja tekotavassa sanoma sille, joka osaa oikein katsoa.
uutiskirje 