Suomalaisten ja muiden itämerensuomalaisten kansojen siirtyminen Itämeren rannoille ei tapahtunut yhdessä rysäyksessä, vaan kyse oli jatkuvasta prosessista. Näin sanoo arkeologian professori Valter Lang Tarton yliopistosta.
Hän myös huomauttaa, että muuttomatkoille lähdettiin eri alueilta. Tätä todistavat erot arkeologisessa aineistossa. Suomensukuisten alkukoti sijoittuu Volgan ja Okajoen tienoille, joka oli länsiuralilaisten heimojen kotialue. Myöhemmin heimot jakaantuivat kantasuomalaisiin, kantasaamelaisiin ja mordvalaisiin.
– Kantasaamelaisten esi-isät aloittivat siirtymisen Suomeen päin muita aikaisemmin eli noin 1700–1300-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Kantasuomalaisten esi-isät puolestaan lähtivät liikkeelle hieman myöhemmin, ja noin 1200–1000-luvuilla ennen ajanlaskun alkua he olivat ehtineet jo Itämeren seuduille, Lang sanoo.
Kantasuomalaisten reitti eteni Volgalta Dneprin yläjuoksulle, ja sieltä on edetty Väinäjoen yläjuoksulle ja lopulta Itämeren rannoille. Osa tulijoista siirtyi Latviasta Viroon ja osa Virosta Suomeen.
Itämerensuomalaisten muodostumisesta ja varhaishistoriasta kertova Valter Langin kirja Homo Fennicus (SKS) on juuri julkaistu suomeksi. Teos ilmestyi Virossa 2018 ja herätti tuolloin suurta huomiota.
Hiidenkiukaat muistuttavat Suomessa esigermaanista kieltä puhuneista siirtolaisista
Saavuttuaan Itämeren rannalle kantasuomalaiset omaksuivat kieleen lainoja germaaneilta, jotka olivat asettuneet alueelle jo aiemmin. Germaaneilta kantasuomalaiset oppivat merenkulun ja muun muassa siihen liittyvää sanastoa. Nykysuomessa esigermaaninen alkuperä näkyy muun muassa sanoissa meri, laiva, airo, merta, nuotta ja hylje.
Suomessa fyysisiä muistoja näistä esigermaanista kieltä puhuneista siirtolaisista ovat hiidenkiukaat, joita löytyy myös Ruotsin puolelta. Virosta löytyy myös samantyyppisiä kiviarkkukalmistoja.
– Arkeologisen ja kielitieteellisen aineiston perusteella voi väittää, että Suomessa hiidenkiukaiden ja Virossa kiviarkkukalmistojen väestö on ollut muinaisgermaanista.
Kantasuomalaisten ja muinaisgermaanien sekoittuminen tapahtui Langin mukaan parin kolmen vuosisadan kuluessa.
Itämerensuomalaiset kielet kehittyivät myöhäiskantasuomesta
Itämeren rannoilla kantasuomen kieli kehittyi eteenpäin. Langin mukaan kielihistorioitsijat puhuvat kolmesta kielen asteesta: varhaiskantasuomesta, keskikantasuomesta ja myöhäiskantasuomesta.
Lang uskoo, että Pohjois-Latviassa, Virossa, Suomen rannikolla ja Keski-Ruotsin itäosassa myös kantasuomen murteet muovautuivat.
Myöhäiskantasuomeksi kutsutusta kielestä kehittyivät itämerensuomalaiset kielet, muun muassa viro, suomi, eteläviro, liivi ja karjala. Tämä kehitys tapahtui Langin mukaan eteläviroa lukuun ottamatta ensimmäisellä vuosituhannella ajanlaskun jälkeen.
Eri itämerensuomalaisista kielistä voidaan puhua vasta viikinkikaudella ja sen jälkeen. Ainoa poikkeus tästä on siis eteläviro, joka erosi muista jo aikaisemmin, ehkä jo ajanlaskumme alussa, Lang sanoo.