KU:n arkistosta: Kotiapulaisena omassa perheessä – Kreetta Onkeli avaa, miten ylempikeskiluokkainen kupla särkyy railakkaasti

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Arkkitehti ja rakennusyrittäjä Puppe von Renqvist asuu Erottajalla ja pystyttää taloja Helsingin köyhempiin kolkkiin. Vaimo Paula ja lukioikäiset Armi ja Paavo kelpaavat rekvisiitaksi tornitalojen harjakaisiin ja perhelehtien kuvauksiin.

Kreetta Onkelin, 50, romaanissa Meiltähän tämä käy ylempikeskiluokkainen kupla särkyy railakkaasti. Pupen kiinteistöbisnes perustuu baltialaisduunarien hyväksikäytölle. Vieraat naiset ovat kuuluneet kuvioihin jo vuosia. Paulan leipomo toimittaa tavaraa kantakaupungin trendibistroihin. Kyse ei ole taloudellisesta itsenäisyydestä vaan edustusrouvalle sopivasta harrastuksesta.

Kun Paula rakastuu joogaopettaja Jaloon, sarjapettäjä Pupen on mahdoton hyväksyä suhdetta. Aviokriisi on valmis.

Asetelmat muuttuvat hyytäviksi: Paulan osoite on poste restante. Korut ja vihkisormus on akuutissa rahapulassa nopeasti myyty. Silti Paula käy entisessä kodissaan siivoamassa ja kokkaamassa. Lapsista on jatkuva huoli.

– Minulta on kysytty, miksi kuvaan miehen noin tunnekylmäksi. En ole mikään ohjelmallinen feministi. Olen vain tällä elämänkokemuksella havainnut, että suomalaisperheissä on paljon henkistä julmuutta ja taloudellista hyväksikäyttöä. Suomalaiset eivät juuri avaudu raha-asioistaan, ja puhumattomuus vain pahentaa ongelmia, Onkeli linjaa.

Jotunin ja Strindbergin jäljillä

Romaanin urbaaniin sykkeeseen kuuluvat läppärit, lounassalaatit ja bisnesstrategiat. Silti Onkelia on jälleen verrattu Minna Canthiin ja Maria Jotuniin, armottoman tarkkanäköisiin perhehelvettien kuvaajiin. Kirjailija tunnustaa hengenheimolaisuuden.

– Lähestyn maailmaa kirjoissani perheyksikön kautta. Vaikka olosuhteet olisivat modernit, ihmisten välisessä dynamiikassa on jotain ikuista ja muuttumatonta. Oli kyse sitten Jotunista tai August Strindbergistä.

Onkelille ominaisia teemoja ovat myös yksinäisyys ja eristyneisyys. Paula on ruuhkavuosien – tai ”ruuhkavuorien” – myötä etääntynyt ystävistään. Maalta tulleena ja nuorena avioituneena hänelle ei ehtinyt kummempia verkostoja edes muodostua.

– Kun perhe-elämä saa yhä erikoisempia ja nolompia piirteitä, Paula ei kehtaa tavata ketään tai kutsua vieraita Erottajalle. Ulkopuoliset vaistoavat sellaisen pahoinvoinnin, jos joku joutuu varomaan ja väistelemään omassa kodissaan.

Hotellien aulabaarien tyhjätaskut

Onkelin läpimurtoteos Ilonen talo (WSOY 1996) nosti keskisuomalaisen Luhangan kirjallisuutemme kartalle. Se kuvaa alkoholistiperheen elämää lapsinäkökulmasta. Muuttotappio-Suomen vähäväkisten parissa liikutaan myös Tervetuloa Paratiisiin -novellikokoelmassa (Sammakko 2003).

Uuden romaanin miljöihin kuuluvat rahan ja vallan Kruununhaka, Ullanlinna, Eira ja Punavuori. Alkoholismi ei katso asuinpaikkaa tai koulutustasoa.

Jalo saa potkut joogakoulusta työpaikkatissuttelun vuoksi. Paula kamppailee byrokratian kanssa: hänellä ei ole poste restanten asiakkaana edes omia verkkopankkitunnuksia. Silti entiselle yrittäjälle lätkäistään työvoimatoimiston karenssi. Paula lääkitsee vastoinkäymisiään ja hiipivää masennusta viinipöhnällä.

Onkeli on asunut eri puolilla Helsinkiä: Meri-Rastilasta Katajanokalle ja Eiraan.

– Nykyisillä kulmillani Maunulassa katsottaisiin pitkään, jos menisin aamuyhdeksältä jonnekin tilaamaan lasin valkoviiniä. Eirassa on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä, että entiset rokkarit ja huippukirurgit istuvat lasinsa ääressä kaiket päivät.

Nykyisten parikymppisten materialismi on tehnyt heistä tavallaan uusia keski-ikäisiä.

Paula ja Jalo tutustuvat kaltaisiinsa: hotellien aulabaareissa kokoontuviin tyhjätaskuihin ja elämäntaiteilijoihin. Heillä ei ole varaa gallerioiden, kahviloiden ja antiikkikauppojen maailmaan ympärillään, mutta he eivät selviäisi arjesta eliittikuplansa ulkopuolella.

– Kaikilla ei ole edes pakko olla perittyjä omistusasuntoja. Siellä on säätiöiden omistamia jugendtaloja ikuisine vuokrasuhteineen, Onkeli huomauttaa.

Nykynuoret, uusia keski-ikäisiä?

Kaupungin asuntopäätös on Paulalle valtava helpotus. Lapset Armi ja Paavo kauhistuvat ajatusta lähiöön muuttamisesta. He ovat ekologisesti tiedostavaa, Pride-henkistä sukupolvea. Silti köyhyys vain muutaman kilometrin päässä keskustasta on ylittämättömän henkisen kuilun takana.

– Vartuin 1970–80-luvuilla. Luhangassa ei ollut väliä, mistä metsästä bussipysäkille pamahti. Piti olla Mic Macin farkut, muuten sai pukeutua miten halusi. Oli järkytys tulla Helsingin luokkajakojen ja näkymättömien muurien keskelle, Onkeli muistelee.

Kirjailijan mukaan nykyisten parikymppisten materialismi on tehnyt heistä tavallaan uusia keski-ikäisiä.

– Ollaan perillä vanhempien tuloista ja eri asuinalueiden eroista. Heidän idolinsa, hip hop- ja rap-artistit, esittelevät some-kanavillaan tuhansien eurojen hintaisia design-lenkkareita, t-paitoja ja lakkeja.

Onkeli kirjoitti romaaninsa vastalauseeksi helsinkiläiselle elitismille ja sisäänpäinlämpiävyydelle. Kritiikki kohdistuu myös lifestyle-lehtien, muotibloggarien ja tv:n sisustusohjelmien maailmanaikaan. Mikään ei tunnu onnistuvan ilman self help -kirjoja ja lastenkasvatusguruja.

Lisää satiirista tykitystä on luvassa.

– Lähden marraskuussa vuokramökkiin Savonrantaan. Tarkoitukseni on kirjoittaa kolmessa kuukaudessa loppuun romaani Paljasjalkaiset. Se on itsenäinen jatko-osa tälle uudelle ja kuvaa Paavon ja Armin nuoruusvuosia, Onkeli paljastaa.