”Onko tämä varmasti totta ja voimassa oleva käytäntö?”. Jäin miettimään kommenttia, jonka luin eläinsuojelukeskuksen sivulta vähän aikaa sitten. Julkaisussa kerrottiin, kuinka turkistarhoilla ketut lopetetaan sähkövirralla, joka kuljetetaan kehon läpi työntämällä metallikapulat eläimen suuhun ja peräaukkoon.
Se, että ketut lopetetaan sähköllä on yleistä tietoa turkistarhaajien ja eläinoikeusaktivistien keskuudessa, mutta yleisessä keskustelussa siitä ei pahemmin puhuta.
Toinen vastaava tilanne tapahtui, kun ison lehden toimittaja kysyi minulta haastattelussa, onko Suomen turkistarhoilla todella vielä verkkopohjia ja kuinka paljon. Tällaiset ovat tietenkin hyviä ja aiheellisia kysymyksiä. Samalla ne kuitenkin muistuttavat siitä, että se, mikä on alalla vallitseva käytäntö, ei ole yleistä tietoa.
Suurin osa meistä ei kohtaa omassa elämässään tuotantoeläinten arkea eikä ole paikalla katsomassa niiden lopetusta. Me emme tiedä siitä, mikä on normaalia.
Ongelma on tätäkin isompi: olemme oppineet, että on olemassa eläinkategoria nimeltä tuotantoeläimet. Näemme ne erilaisina kuin lemmikit tai villieläimet. Ajattelemme, että niiden kuuluu näyttää sellaisilta, minkälaisiksi ne on jalostettu. Ajattelemme, että niiden passiivisuus, apatia tai stereotyyppinen käyttäytyminen on niille normaalia. Ajattelemme jopa niiden biologian toisenlaiseksi.
Moni uskoo, että lehmät automaattisesti tuottavat maitoa. Lehmät ovat kuitenkin nisäkkäitä siinä missä ihmisetkin ja tuottavat maitoa samalla periaatteella: poikaselleen ja synnytettyään.
Meille voi tulla uutena tietona myös se, että maidontuotannossa emo erotetaan poikasestaan. Riippumatta olosuhteista lehmällä on kuitenkin voimakas tarve huolehtia poikasestaan. Eläintuotannossa eläimen tunteita ja tarpeita, ”eläimyyttä”, ei ole jalostettu pois. Mitään erillisiä tuotantoeläimiä ei oikeasti ole olemassa.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja.
uutiskirje 
