Pieni ryhmä on jo odottamassa, kun ambulanssi saapuu Salqeenin hautausmaalle Syyrian luoteisosassa. Kolme valkoisiin suojapukuihin pukeutunutta miestä avaa auton takaoven ja nostaa autosta ruumispussin. Vainaja, Ghada Ismael, on 25-vuotias nainen. Hän oli selvinnyt kymmenestä sisällissodan vuodesta, mutta sitten tuli koronavirus.
Perhe ja ystävät kokoontuvat vainajan eteen ja yhtyvät imaamin johtamaan rukoukseen. Sureva sukulainen puhkeaa kyyneliin.
– Asetittehan hänet oikeaan suuntaan, niin että pää on kohti Mekkaa? yksi valkopukuisista kysyy, kun hänen kumppaninsa laskevat ruumiin varovaisesti hautaan.
– OK, olemme valmiit, lähdetään täältä ja annetaan haudankaivajan tehdä työnsä loppuun, hän määrää.
Valkokypärät – viralliselta nimeltään Syyrian siviilipuolustus – tuli tunnetuksi siitä, että se pelasti tuhansia Syyrian hallituksen ja venäläisten taistelukoneiden pommitusten kohteiksi joutuneita siviilejä. Mutta nyt ei ole ketään pelastettavana. Idlibin alueella vapaaehtoisten valkokypärien tehtävänä on pandemian uhrien hautaaminen. He tuovat viimeisille leposijoilleen vainajat, jotka saattavat edelleen levittää tartuntaa.
Vaikeaa ja raskasta työtä
Idlibin alue on viimeinen yhä opposition hallussa oleva Syyrian alue. Ensimmäinen koronatapaus vahvistettiin siellä heinäkuussa, ja sen jälkeen on rekisteröity 21 000 tapausta ja 408 kuolemaa. Luvut saattavat olla alakanttiin, ja tosiasiassa Syyrian kuolleisuusluvut saattavat olla jälleen selvässä nousussa kymmenvuotisen sisällissodan jälkeen. Konflikti alkoi rauhanomaisina mielenosoituksina presidentti Bashar al Assadin hallitusta vastaan. Pian se laajeni täysimittaiseksi sisällissodaksi, joka on vaatinut satojentuhansien ihmisten hengen ja ajanut miljoonia pakolaisiksi.
Nyt valkokypärät ovat sopeutuneet uuteen todellisuuteen ja vaihtaneet kypäränsä suojamaskeihin.
– Tämä on äärimmäisen vaikeaa työtä, mutta emme voi muuta kuin jatkaa. Ihmiset tarvitsevat meitä, sanoo Ahmed al Masri.
Al Masri on 32-vuotias, ja hän liittyi valkokypäriin vuonna 2015. Palattuamme hautausmaalta Idlibiin hän kutsuu meidät pieneen kerrostalohuoneistoonsa, jossa hän asuu vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Isompaan asuntoon hänellä ei 200 dollarin kuukausipalkallaan ole varaa.
–Isi, tervehtivät pienet lapset innokkaina, kun al Masri avaa oven.
Hänen kasvonsa kirkastuvat hetkeksi, mutta synkkenevät jälleen, kun hän alkaa puhua.
– Oli kyseessä virus tai pommit, tämä on kovaa työtä. Tämä on tietysti vaikeaa myös perheelle. He ovat kovasti huolissaan minusta. Sukulaiset kysyvät usein, miksi en lopeta tätä.
Al Masrin puoliso Ruba on ääni särkyen samaa mieltä. Hän ihmettelee, miksi pitää ottaa niin suuria riskejä. Ehkä miehen pitäisi valita jokin turvallisempi polku.
– Sen jälkeen, kun monet hänen ystävistään ovat kuolleet, olen kauhuissani, enkä halua, että hän enää tekee tuota työtä, Ruba sanoo.
Tuskalliset muistot
Kipeät muistot vallankumouslauluista tuskanhuutoihin kummittelevat al Masrin yöunissa. Hän näki kuusi vuotta kuolemaa ja usein myös haistoi sen. Sen rinnalla koronauhrien hautaaminen on lähes helpotus. Ainakaan heidän ruumiinsa eivät ole pieninä kappaleina.
– Kaikki muistot ovat tuskallisia, mutta jotkin ovat pahempia kuin toiset. Mielessäni on kuvia raunioiden alle hautautuneista kuolleista lapsista. Kaksi vuotta sitten minut kutsuttiin paikalle, jossa kukaan ei ollut jäänyt henkiin ilmaiskussa. Osoittautui, että se oli sukulaisteni koti. Tätini, hänen miehensä ja heidän tyttärensä. Kauhea näky!
Korona on uusi vitsaus jo ennestään kovia kokeneelle väestölle. Syyrian luoteisosassa on 2,7 miljoonaa maansisäistä pakolaista. Viruksen leviäminen ahtaasti asutetuille leireille on suuren huolen aihe. Lisäksi ongelmana ovat uudet taistelut. Syyrian hallituksen ja Venäjän koneet tekevät yhä ajoittain ilmahyökkäyksiä huolimatta viime vuoden maaliskuussa solmitusta hauraasta tulitauosta.
– Olemme viruksen ja al Assadin pommien välissä, sanoo valkokypärien tiedottaja Firas al Khalifa.
– Aina kun tulee uusi pommitus, meillä on ongelma. Pitäisikö meidän mennä auttamaan haavoittuneita vai kuljettaa koronapotilaita? Lähtevätkö ryhmämme kuljettamaan sairaita vai huolehtivatko ne uhrien hautaamisesta? Meidän pitäisi revetä moneen paikkaan.
Terveydenhoito raunioina
Idlibin alueen terveydenhoitojärjestelmä on sotavuosien jäljiltä heikossa kunnossa. Al Assadin ilmavoimat pommittivat tarkoituksellisesti ja järjestelmällisesti sairaaloita ja terveyskeskuksia.
Lääkärit ilman rajoja -järjestön mukaan alueella on marraskuun puolivälistä lähtien ollut toiminnassa vain yhdeksän koronapotilaita hoitavaa sairaalaa ja 36 potilaiden eristyskeskusta. Järjestö varoittaa, että tämä on aivan liian vähän, kun kapinallisten hallitsemalle alueelle on ahtautunut neljä miljoonaa siviiliä.
Idlibissä toivotaan Covax-rokotusohjelman tuovan helpotusta.
Alue olisi kipeästi rokotuskampanjan tarpeessa. Idlibin ainoalta toivolta näyttää Maailman terveysjärjestön (WHO) Covax-ohjelma, maailmanlaajuinen ohjelma ihmisten rokottamiseksi köyhissä ja keskituloisissa maissa.
– WHO ja muut humanitaariset järjestöt keskustelevat mekanismeista ja keinoista, joilla voitaisiin edistää koronarokotteiden jakelua paikasta riippumatta. Niin Syyria, Jemen kuin Libyakin ovat maita, joiden alue on jakautunut ja useiden ryhmien hallussa, sanoo tohtori Abdinasir Abu Baker, joka toimii ryhmänjohtajana WHO:n hätätilaorganisaatiossa.
Covax-ohjelmalla on tarkoitus jakaa vähintään kaksi miljardia koronarokotetta vuoden 2021 loppuun mennessä. Niillä voitaisiin suojata riskiryhmäläisiä ja haavoittuvaisia ihmisiä köyhissä maissa.
Idlibin terveyshallinnon johtaja, tohtori Salem Abdan kertoo Kansan Uutisille, että ensimmäisen erän Covaxin kautta toimitettavia rokotteita on määrä saapua Luoteis-Syyriaan huhtikuun alkuun mennessä. Määrän pitäisi riittää 60 000 ihmisen rokottamiseen. Ensimmäisinä rokotetaan riskiryhmäläisiä sekä terveydenhoidon työntekijöitä kuten valkokypäriä. Lisää WHO:n toimittamia rokote-eriä odotetaan myöhemmin tämän vuoden kuluessa.
– Olemme yhteydessä myös muihin lahjoittajiin saadaksemme enemmän rokotteita, mutta emme vielä ole saaneet lupauksia niistä, sanoo Abdan.
Väsynyt haudankaivaja
Kello tikittää. Idlibin itäisellä hautausmaalla ei tahdo tila riittää koronan uhreille. Auringonlaskun pehmeässä oranssissa valossa kylpeviä hautakiviä riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa.
– Ennen vallankumousta mietin, mahtaako tämä hautausmaa koskaan tulla täyteen. Mutta viimeksi kuluneen puolentoista vuoden aikana olemme ottaneet käyttöön useita tuhansia neliömetrejä, sanoo Abdul Mohsen Latif, joka on toiminut siellä haudankaivajana suurimman osan kuluneesta vuosikymmenestä.
Latif lopetti haudattujen laskemisen jo jonkin aikaa sitten – heitä oli liian paljon – ja laskee sen sijaan neliömetrejä.
– Hautausmaa ei ole tarpeeksi suuri sekä pommitusten että koronaviruksen uhreille. Me tarvitsisimme lisää maata, hän sanoo.
Idlibin hautausmaat ovat sodan ”mustia laatikkoja”. Jokainen tänne haudattu, ennen aikojaan katkennut elämä kertoo oman tarinansa kansakunnan tuhoutumisesta.
– En koskaan kuvitellut, että joutuisin hautaamaan näin paljon ihmisiä. Ajattelin, että sota kestäisi kuukauden tai pari, enintään ehkä vuoden. Ja sitten olisi kaikki hyvin, vallankumous olisi voittanut, Latif huokaa.
– Nähtävästi siihen menee paljon pitempi aika.
Haudankaivaja kertoo, että hän alkaa olla väsynyt. Hänen kuluneet, pölyn peittämät kätensä ponnistelevat kamppailussa kivisen maaperän kanssa. Jokainen hakunisku nostattaa uuden hikipisaran hänen otsalleen. Mutta yhä täytyy kaivaa.
– Koronavirus on sota sodan sisällä, sanoo Latif.
Karam al Hindi avusti jutun teossa.Käännös: Arto Huovinen
uutiskirje 
