A-talkissa (28.1.) puolueiden puheenjohtajat esittivät ratkaisujaan muun muassa työllisyyden parantamiseen. Varsin moni olisi leikannut työttömyysturvaa, ja lopuistakin lähes kaikki pitivät sitä keskusteltavissa olevana asiana.
Ajatus, että työtön työllistyy, jos hänen toimeentuloehtojaan heikennetään, ei ole uusi. Toimiessani työttömien parissa suuren laman aikoihin kuulin sen monta kertaa. En tainnut nähdä kenenkään sillä keinolla työllistyvän, sen sijaan muutama viimesijaiselle toimeentuloturvalle ajautunut taisi omatoimisesti siirtyä autuaammille työnhakumaille.
Pakottamisen toimivuutta perusteltiin keskustelussa väitteellä työttömien työllistymisestä juuri ennen kuin ansiosidonnaiset korvauspäivät päättyvät.
Se pitääkin paikkansa, mutta ei siksi, että työtön silloin vihdoin vaivautuisi etsimään itselleen sopivaa työtä. Ne työttömät, jotka kääntyivät puoleeni tuon uhkaavan päivän lähestyessä, saivat neuvon:
”Ottakaa vastaan mitä työtä tahansa, joka kestää vähintään 18 tuntia viikossa ja jossa palkka on suunnilleen työehtosopimuksen tasoa. Silloin uuden työttömyysjakson alkaessa ansiosidonnainen lasketaan uudestaan, mutta uusi ansiosidonnainen ei laske 20:tä prosenttia vanhaa ansiosidonnaista alemmaksi.”
Jos omaa osaamista vastaavaa työtä ei löydy, niin kuin usein on, on käytettävä kaikki keinot, ettei putoa toimeentuloturvan varaan. Sille tippuminen merkitsee useimmiten pysyvää olotilaa, kaivoa, josta ei ole poispääsyä.
Markku J. Kekäläinen
Espoo
uutiskirje 
