Silvia Hosseinin (s. 1982) esseitä lukiessa heräsi kysymys, onko elämä peliä vai leikkiä, ja onko kuolema enää vain pelkkä varjo siitä todellisuudesta, jota vasten entisajan ihmiset todellisuutta ja elämäänsä hahmottelivat. Kuluuko aikamme elämän alkamista odotellessa?
Pelillä ja leikillä on merkittävä ero, kuten tunteilla ja järjellä, vaikka molemmat tarvitsevat toisiaan. Pelin määrittävät säännöt ja ennakointi, leikissä etusijalla ovat tunteet ja mielikuvitus. Tämän tapaisten probleemien vanavedessä Hosseini sukkuloi mutkattomasti yhdistäen arkisia havaintoja korkeakulttuurisiin aiheisiin ja päinvastoin. Ajoittain tulee mieleen Leif Salménin esseet, molemmilta löytyy samankaltaisia nopeita ilkikurisia välähdyksiä, eivätkä Hosseinin esseiden aiheetkaan ole aivan supisuomalaisen totunnaisia.
Miesten tarinoita -esseessä huutia saa dogmaattinen feminismi, jolle mies tai mieheys merkitsee eräänlaista muuttumatonta kivenmurikkaa, vaikka 18-vuotiaana mies on todellisessa elämässä hyvin toisenlainen kuin 65-vuotiaana, kuten lienee laita naisellakin:
”Feministisen kritiikin, ollakseen yhteiskunnallisesti vaikuttavaa ja edistyksellistä, kannattaisi perustua rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen – oikeudenmukaisuuttahan sillä tavoitellaan.”
Hosseinin mukaan feministisen keskustelun viat eivät usein ole aatteessa itsessään, vaan verkon keskustelualustojen pöyristymistä ja leiriytymistä suosivissa algoritmeissa:
”Parhaimmillaan sosiaalinen media tarjoaa äänen ja yhteisön alakulttuureihin ja vähemmistöihin kuuluville, mutta ulkopuolisen silmin some vaikuttaa lähinnä psykoottisen mielen kehittämältä ikiliikkujalta, töhnäiseltä ränniltä, jota pitkin provokaatio ja provosoituminen valuvat – ja valuttavat runsaasti rahaa muutamien Piilaaksossa asuvien liikemiesten taskuun. Somejätit käyvät kauppaa ihmisten tunteilla, minkä hämmästyttävän moni hyväksyy.”
Saatana keksittiin Persiassa
Vieraillessaan isänsä sukulaisten luona Teheranissa Hosseini kirjoittaa suomalaiselle miesystävälleen, että Iranissa on eletty totuudenjälkeistä aikaa jo vuosikymmeniä. Tällainen mediaympäristö ei voi olla vaikuttamatta taiteeseen, varsinkaan elokuvaan:
”Hallituksen asettamat rajoitteet ovat iranilaisohjaajille kirous ja siunaus: Panahi on tehnyt hienoimmat teoksena elokuvantekokieltoon jouduttuaan. Tämä ei ole elokuva (2011), Taxi Teheran (2015) ja Kolme naista (2018) saavat parhaankin eurooppalaisen arthousefilmin näyttämään kaupalliselta viihteeltä.”
Hosseinin mukaan elokuvaohjaaja Abbas Kiarostam on todennut, että emme voi koskaan päästä lähelle totuutta muuten kuin valehtelemalla:
”Siksi iranilaiset dokumentaristit saattavat sisällyttää elokuviinsa käsikirjoitettuja, näyteltyjä kohtauksia. Draamaelokuvissa taas rikotaan fiktion illuusio käyttämällä metafiktion keinoja…Tai lisään vielä, että osittain iranilaisen elokuvataiteen omalaatuisuuden syynä on ihan vain iranilaisten omalaatuisuus. Mitä totuus edes tarkoittaa kulttuurissa, jossa ihmiset valehtelevat päivittäin – hyötyäkseen, itseään huvittaakseen ja syistä, joita voi vain arvailla?”
Hosseini muistuttaakin, että hänen synnyinmaassaan keksittiin saatana lähes 3 000 vuotta sitten, zarahustralaisuuteen kuuluvan pahan henkilöitymä Ahrimanin hahmossa, jonka ainoa pyrkimys on johtaa hyvienkin ihmisten mielet harhaan siksi, kunnes he toimivat väärin.
Aurinkokuningatar
Aurinkokuningatar -essee on terveellistä luettavaa varsinkin kuningashovien elämää tirkisteleville rojalisteille, sekä kauneus- ja terveysasioihin perehtyneille. Siinä asiat kerrotaan hieman yllättävästä näkökulmasta.
Kasvihuoneilmiön torjumiseksi Hosseini ehdottaa, että ilmastonmuutoksen ohella olisi myös ratkaistava pikaisesti ulkohuoneongelma, koska suurimmalta osalta maapallon ihmisistä puuttuu kunnon vessa.
Ihmisulosteiden saastuttaman veden on arvioitu aiheuttavan jopa 80 prosenttia maailman sairauksista. Joka päivä 5 000 lasta kuolee puutteellisen sanitaation vuoksi. Yksi pissauskerta rehevöittää noin 60 000 litraa vettä. Ja vain vajaat 15 prosenttia jätevesistä puhdistetaan kunnolla. Sellaisetkin turistirysät kuten Barcelona ja Milano laskevat paskavetensä sellaisenaan vesistöön. Hosseini ihmettelee, miksi EU-maissa virtsan ja ulosteen sisältämän fosforin käyttö lannoitteena on kielletty:
”Olen varma, että jos paskan mahdollisuuksiin paneuduttaisiin enemmän, pystyttäisiin tulevaisuudessa lämmittämään asunnot ja lennättämään lentokoneetkin ehtymättömällä luonnonvaralla. Lentomatka Pariisiin olisi muutamalla aamuistunnolla kompensoitu. Kuka tietää, kuinka monta ihmiskunnan ongelmaa selättäisimme, jos puhuisimme paskasta ainaisen paskan puhumisen sijaan”, Hosseini tiivistää.
Monipolvisen aihepiirin käsittelyn jälkeen Hosseini pääsee onneksi myös suomalaisen esseistiikan juurille pohtiessaan suomalaista jurottavaa sisäänpäin kääntyneisyyttä, jossa kyynelehtiminen tulkitaan helposti heikkouden osoitukseksi. Suomessa ei saa itkeä, ellei kyse ole Vesa-Matti Loirista nuotiopiirissä.
Massaturismikin saa uusia sävyjä, jos sijoitamme itsemme yksittäisen turistin nahkoihin, joka nauttii auringon lämmöstä, lihasten raukeudesta, mehevästä levosta, joka hellii hänen väsynyttä ruumistaan.
Rahan vähyys ja rikastumistoiveet
Espanjalaiset 1600-luvun humanistit kutsuivat esseitä ´meditaatioiksi´ ja ´pelastuksiksi´ (salvaciones). Parhaimmillaan Hosseinin esseet lunastavat terävillä huomioillaan tämän näkemyksen. Kuten hän itse totesi ”Sanasto-Uutisten” (1.3.21) kolumnissaan, jokainen kirjoittaja on velkaa edellisille kirjoittajille. Essee on dialogia toisten esseiden, romaanien, runojen ja tietokirjallisuuden kanssa:
”Suurin osa kirjoittamistyötäni on lukemista, seuraavaksi suurin ajattelemista ja vain pieni osa varsinaista kirjoittamista. On niitäkin kirjailijoita, joilla on hyvä mielikuvitus, jotka keksivät asioita. Minä en keksi juuri mitään; keskustelen.”
Kolmen vuoden takaisessa esikoiskokoelmassaan Pölyn ylistys Hosseini kirjoitti siitä, mikä on huonoa, tylsää ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista.
Tämän toisen kokoelman Tie, totuus ja kuolema peruslähtökohtana on kysymys, mikä meidän yksityisyydessämme tai henkilökohtaisuudessamme on universaalia, kaikille yhteistä, mutta silti haluamme pitää sen yksityisasiana. Onko rikastumishalu universaalinen ilmiö?
Hosseinin mielestä onnetonta on se, että keskituloiset yrittävät elää kuten rikkaat ja kuuluisat:
”Suomessa oli vuonna 2019 jokaista 15 vuotta täyttänyttä kansalaista kohden peräti 5 000 euron verran kulutusluottoja. Se on järkyttävä summa ottaen huomioon, että kokoaikatyötä tekevän suomalaisen palkansaajan yleisin kokonaisansio on 2 500 euroa. Verojen ja muiden maksujen jälkeen se on alle 2 000 euroa kuussa.”
Kannattaisiko siis rahasta kiinnostua muussakin mielessä kuin henkilökohtaisen rikastumisen näkökulmasta?
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Esseitä. Gummerus 2021.
uutiskirje 
