Ratikka kääntyi nurkan takaa näkyville. Reagoin refleksinomaisesti ja pistin juoksuksi kiitäen kohti pysäkkiä. Kunnes kompastuin ja rämähdin asfalttiin.
Kömmin salamana pystyyn, jotta pääsin luikahtamaan ratikan ovien välistä sisään piiloon tuijottavien katseilta. Halusin nopeasti pois tilanteesta, jossa kaikki olivat nähneet kaatumiseni.
Muutamaa tuntia myöhemmin istuessani sairaalassa odottamassa ranteen röntgenkuvien tuomiota pohdin reaktiotani. Miksi en ollut pyytänyt apua? Käsistäni oli vuotanut verta, mutta minulla ei ollut mukana paperia. Jollain ohikulkijalla olisi varmasti ollut nenäliinapaketti. Miksi häpeän tunne oli niin voimakas, että en sitä keneltäkään kysynyt?
Jaoin pohdintani myös somessa ja eräs ystäväni kiteytti asian hyvin: ruumiillinen pystyvyys on yhteiskunnan keskeisiä toimintamalleja ja siitä poikkeaminen on noloa. Muistin miten nolotti, kun en kerran saanut hillopurkkia avattua ja menin naapurin ovelle pyytämään apua. Tai miten kerran näin jonkun kaupassa kiipeävän hyllyjä pitkin yltääkseen ylimmän hyllyn vessapaperipakettiin sen sijaan, että olisi pyytänyt lähistöllä olevalta pidemmältä ihmiseltä apua. Tai miten erektio-ongelmat ovat valtava tabu.
Jos minulta kysyttäisiin suoraan, että onko noloa joskus kaatua, vastaisin empimättä ettei ole. Nolon sijaan se on inhimillistä. En pidä ruumiillista pystyvyyttä jonain oletusarvoisena hyveenä tai ihmisarvon mittarina.
Silti tunnereaktioni paljasti sisäistetyt normit. Näin käy usein. Vaikka kuinka kuvittelisi olevansa tiedostava, voi ensireaktio eri tilanteisiin osoittaa, että yhteiskunnan normit ovat alitajunnassamme tiukassa. Tämän oman sisäisen ristiriidan kriittinen tarkastelu on yksi opettavaisimmista kokemuksista, joita tiedän.
Minulla ainakin on siis vielä työtä tehtävänä ja kaatumisia kaaduttavana.
Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden puheenjohtaja.
uutiskirje 
