Saksan ulkoministeri Heiko Maas ilmoitti kesän alla, että Saksa tunnustaa vihdoinkin virallisesti siirtomaavallan aikaisen kansanmurhan nykyisen Namibian alueella. Saksalaisjoukot surmasivat arviolta sata tuhatta ihmistä järjestelmällisissä joukkomurhissa Saksan Lounais-Afrikassa vuosina 1904–08.
Saksan liittopresidentin Frank-Walter Steinmeierin oli määrä matkustaa Namibiaan pyytämään anteeksi herero- ja nama-kansoilta näiden siirtomaavallan aikana kokemia vääryyksiä.
Saksan hallitus lupasi Namibialle yli miljardin euron edestä erilaisia kehitysapuhankkeita, joilla oli tarkoitus parantaa surmatöiden uhriksi joutuneiden jälkeläisten elinoloja.
Asioista oli sovittu Saksan ja Namibian hallitusten erikoislähettiläiden välisissä viisi vuotta kestäneissä neuvotteluissa.
Hyvältä kuulostavat aikomukset eivät ole kesän aikana kuitenkaan toteutuneet, sillä Namibian hererot ja namat ovat pitäneet Saksan tarjouksia lähinnä loukkaavina ja kutsuneet koko neuvotteluprosessia petokseksi.
Namibian vähemmistökansoihin kuuluvien hererojen ja namojen edustajia ei lainkaan pyydetty mukaan neuvotteluihin Saksan hallituksen kanssa.
Saksan Lounais-Afrikan miehitys oli väkivaltainen. 1800-luvun lopulla saksalaiset sotilaat ja uudisasukkaat valtasivat suurimman osa hererojen maista, varastivat karjaa, raiskasivat naisia ja ottivat miehiä orjiksi. Saksalaiset rakensivat rautatietä hererojen maille ja suunnittelivat paimentolaiskansan pakkosiirtoa reservaatteihin.
Sen jälkeen, kun hererot vuonna 1904 nousivat kapinaan miehitystä vastaan, saksalaisjoukkojen komentaja antoi käskyn hävittää heidät perin pohjin. Saksalaissotilaat surmasivat kymmeniä tuhansia hereroja kiväärinluodeilla, pistimillä ja polttamalla heidät hengiltä. Toiset kuolivat nälkään paetessaan Kalaharin autiomaahan.
Tuhansia hereroja suljettiin keskitysleireihin, joissa miehet pantiin pakkotyöhön ja naisista tehtiin seksiorjia. Vankeja pidettiin nälässä, ja heillä tehtiin lääketieteellisiä kokeita.
Vuonna 1905 myös hererojen naapurit namat aloittivat kapinan saksalaisia vastaan – ja kokivat pitkälti saman kohtalon kuin hererot.
Lähes sata tuhatta hereroa surmattiin tai kuoli nälkään kolmen vuoden aikana, 80 prosenttia koko kansasta. Namoja kuoli kymmenen tuhatta, lähes puolet koko kansasta.
Huomattava osa Lounais-Afrikkaan asettuneista saksalaisista jäi maahan vielä sen jälkeen, kun Saksa menetti siirtomaansa ensimmäisen maailmansodan päätteeksi. Alue siirtyi Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan, ja maahan muutti myös tuhansia valkoisia eteläafrikkalaisia.
Namibian itsenäistyessä 74 prosenttia maan viljelymaista oli valkoisen vähemmistön omistuksessa.
Tänä päivänä suuri osa hereroista ja namoista elää yhä Etelä-Afrikan rotusortohallinnon heille määräämissä reservaateissa tai pahvista rakennetuissa hökkeleissä kaupunkien laitamilla.
Namibian politiikassa mukana olevat koulutetut hererot ja namat kuuluvat yleensä oppositiopuolueisiin.
Hererojen edustajat vastasivat Saksan tarjoukseen ilmoittamalla, etteivät halua avustushankkeita vaan maata ja rahaa.
– Saksan tulisi ostaa takaisin esi-isiltämme ryöstetyt maat, totesi Namibian kansanmurhayhdistyksen puheenjohtaja Laidlaw Peringanda.
Hererot ja namat menettivät Saksan siirtomaavallan aikana yli 25 miljoonaa hehtaaria maata ja yli 80 000 karjaeläintä. Samalla he vieraantuivat omasta kulttuuristaan ja ajautuivat äärimmäiseen köyhyyteen.
Herero- ja namapäälliköt olivat myös tyrmistyneitä Saksan lupaamien avustushankkeiden suuruudesta. Summat olivat mitättömiä verrattuna siihen, kuinka paljon Saksa oli maksanut korvauksia holokaustista selvinneille juutalaisille.
Päälliköiden mielestä hereroille ja namoille tulisi maksaa 460 miljardia euroa vahingonkorvauksia, joka jaettaisiin 40 vuoden ajalle.
Toistaiseksi Saksa ei suostu neuvottelemaan vahingonkorvauksista. Ulkoministeri Heiko Maas vetosi siihen, että nykyinen kansanmurhan käsite määriteltiin vasta vuonna 1948. Kansainvälisen oikeuden mukaan Saksa ei olisi näin ollen velvollinen maksamaan korvauksia vääryyksistä, jotka tapahtuivat vuosikymmeniä tätä ennen.
uutiskirje 
