Asianajaja Jens Lapidus toi aivan uuden elementin jo maineikkaaseen ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen vuonna 2006 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Rahalla saa ja sen kahdella jatko-osalla. Hän kuvasi kovien rikollisten parissa työskennelleen uskottavuudella Ruotsissa nousussa olevia ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä, niiden yhteyttä kokaiinia nuuskaaviin uusrikkaisiin kantaruotsalaisiin ja rikollisen elämän houkutuksia näköalattomissa lähiöissä. Komisarioita ja poliisiyhteisöjä trilogiassa ei ole ollenkaan.
Samat kuviot toistuivat myös sitä seuranneessa Top Dog -trilogiassa. Kuudessa romaanissaan Lapidus tavallaan ennusti sen, mitä Ruotsissa nyt tapahtuu. Puheet No go -alueista ovat liioiteltuja, mutta joka tapauksessa Tukholmassa on alueita, joissa eletään varjoyhteiskunnan omilla säännöillä. Rikollisklaanit selvittelevät välejään ampuma-aseilla kaduilla kuin 1930-luvun Chicagossa.
On siis erittäin kiinnostavaa, mitä Lapidus kirjoittaa neljän vuoden tauon jälkeen lähitulevaisuuden Ruotsista juuri ilmestyneessä kirjassaan Paratiisikaupunki. Nimi on ironinen. Siinä sovelletaan vuonna 2025 säädettyä lakia erillisalueista, jotka on ympäröity viihtyisyysaidaksi kutsutuilla muureilla. Erillisalueiksi on määritelty alueet, joiden asukkaista yli puolet on muista kuin länsimaista tulleita maahanmuuttajia ja joiden asukkaista suuri osa ei ole työn tai koulutuksen piirissä ja rikoksista tuomittuja on erityisen paljon.
Tulevaisuuskuvitelmista Lapiduksen kirja eroaa siinä, että lain esikuva on jo olemassa erittäin tiukan maahanmuuttopolitiikan Tanskassa, jossa sitä kutsutaan gettolainsäädännöksi.
Tällainen erillisalue Paratiisikaupungissa on Tukholman Järva, jossa vaalitilaisuutta pitävä sisäministeri Eva Basarto Henriksson siepataan kesken puheen. Syntyvässä kaaoksessa sääntöjä pilkun tarkasti noudattava henkilösuojausyksikön ryhmänjohtaja Fredrika epäröi liian kauan ampumista ja ministeri on kadonnut jäljettömiin.
Turvallisuuspoliisi lähettää jengirikolliseksi määritellyn Emirin etsimään ministeriä Järvasta. Hänelle tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. ETJ-merkinnän takia Emiriin voidaan soveltaa kovennettuja rangaistuksia ja evätä sairausvakuutus. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi itse maksaa elämää ylläpitävät dialyysihoidot tai kuolla. Yhteistyö viranomaisten kanssa on ainoa keino pysyä hengissä ainakin vähän aikaa.
Pääjuoni ei ole mitenkään häikäisevä eikä omaperäinen. Samanlainen esiintyy esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Pako New Yorkista vuodelta 1981.
Toisessa juonilinjassa koko elämänsä tuotteistanut somevaikuttaja Nova saa haltuunsa muistitikun, joka pitää sisällään tietoa ruotsalaisista korkean tason uusnatseista.
Lopussa sukulaisuussuhteet aukeavat ja juonilinjat yhtyvät melko tavanomaisessa loppurymistelyssä ja viime hetken pelastuksissa.
Lapiduksen kuumeinen kirjoitustyyli takaa jännityksen ja tässä ja nyt -tunteen, mutta oleellisempaa Paratiisikaupungissa on hänen näkemyksensä mahdollisesta tulevaisuudesta. Ruotsi vajoaa yhä enemmän keskenään taistelevien ryhmien väkivallan alle.
Yhtäällä ovat pyhää rotusotaa tavoittelevat natsit, toisaalla Järvassa toimiva vaikutusvaltainen Muslimiveljeskunta, joka harjoittaa sosiaalista toimintaa siellä, mistä yhteiskunta on vetäytynyt.
Kolmas voimatekijä on kaupunkisissijoukko Liike, jonka terrorismi kohdistuu ”vain suuryrityksiin, ilmastopettureihin ja niihin poliitikkoihin, jotka eivät suostu toimimaan paremman maailman puolesta”.
Väkivallan vastapainoksi on myös toisenlaisia paratiisikaupunkeja, kuntia jotka vaativat asukkaitaan esittämään lojaliteettitodistuksen. Kunnan palveluita saavat vain asukkaat, joilla on todistus vähintään kolmen sukupolven moitteettomuudesta.
Osa Lapiduksen dystopiasta on Ruotsin mahdollista tulevaisuutta, osa totta jo nyt. Laki erillisalueista noudattaa siis jo olemassa olevaa tanskalaista lakia. Konkreettisia viihtyisyysaitoja Ruotsissa ei vielä ole, mutta henkisiä kylläkin, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 26.8.2021. Lienee myös kasvavaa todellisuutta, että ruotsalaiset elävät ryhmissä, joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa.
Paratiisikaupunki on Jens Lapidukselta hieno paluu ruotsalaisen rikoskirjallisuuden eturivin mieheksi kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu todella. Hänen ensimmäisestä romaanistaan on jo 15 vuotta, mutta melko yksin Lapidus on ruotsalaisen nykyrikollisuuden kuvaajana.
Vaikka Ruotsissa ilmestyy edelleen paljon aivan erinomaisia dekkareita, ovat rikokset niissä medelsvenssonien tekemiä ja niitä tutkivat toiset samanlaiset. Mausteena voi olla ulkomaalaistaustaisia nimiä, mutta periaatteessa ruotsalaiset dekkarit ovat aivan samanlaisia kuin maailmanlaajuiseen maineeseen noustessaan 1990-luvulla vaikka oikean rikollisuuden kuva on täysin toinen.
Jens Lapidus uudisti ruotsalaisen dekkarin jo kerran ja tekee sen nyt yhtä väkevästi uudestaan.
Jens Lapidus: Paratiisikaupunki (Paradis City). Suomentaneet Sirje Niitepôld ja Petri Stenman. 448 sivua, Like.
uutiskirje 
