Marraskuussa vihdoin nähdään, miltä Seppo Jokisen luoma komisario Koskinen näyttää tv-sarjaksi sovitettuna. Koskinen-sarja alkaa Ruutu-palvelussa marraskuun lopulla ja nähtäneen myöhemmin Nelosella.
Sitä odotellessa Jokisen nykyinen kustantaja on julkaissut ensimmäiset Koskiset uudelleen pokkareina. Kannessa poseeraa nimihenkilöä näyttelevä Eero Aho. Nyt on hyvä hetki palata alkuun ja tarkastaa, pitävätkö muistikuvat kutinsa. Oliko jo vuonna 1996 ilmestynyt sarjan ensimmäinen osa Koskinen ja siimamies huipputyö?
Kyllä se oli. Jokisella oli paketti heti kasassa, eikä sitä ole tarvinnut uudistaa 26 vuotta myöhemmin ilmestyneessä uusimmassa osassakaan. Pari kertaa uransa alkuvaiheessa Jokinen kyllä yritti uudistumista, mutta heti meni pieleen. Sorin poliisilaitos ja keskeiset työtoverit Pekki, Kaatio ja Ulla Lundelin kuuluvat Koskinen-dekkariin, muuten ei tule mitään.
Siimamiehessä Koskinen on vasta ylikonstaapeli, mutta muuten jo esikoisessa ovat mukana tutuiksi tulleet elementit. Päärikos on Hervannassa tapahtunut 16-vuotiaan tytön siimalla tehty kuristusmurha, joka saa myös jatkoa murhaajan vaaniessa naisuhreja. Sivujuonessa Koskista työllistää Pispalassa tapahtunut kioskiryöstö. Kaksi rinnakkaista juonta kuuluvat Jokisen tyyliin. Usein ne vielä yhtyvät jossain vaiheessa, mutta nyt eivät.
Myös inhimillinen ote on heti täyttä Jokista. Koskinen ja siimamies ei ole osoittelevasti lamaromaani, mutta 1990-luvun ankea tunnelma ja leikkaukset heijastuvat siinä. Onnettomien olosuhteiden uhreja ovat myös murhaaja, joka on passitettu pois mielisairaalasta pilleripurkki taskussa sekä murhatun tytön kostoa janoava isä.
Inhimillisyys, huumori, ripaus jännitystä ja Koskisen itsetutkiskelu – kaikki on mukana jo ensimmäisessä kirjassa. Siimamiehen alussa Koskinen on juuri täyttänyt 40 vuotta, joten pakollinen eläkeikä uhkaa parin vuoden kuluttua, jos oletetaan, että nyt 26-osaiseksi kasvaneessa sarjassa on edetty vuosi kerrallaan. Jos Seppo Jokinen olisi yhtään voinut arvata kirjoittavansa samaa sarjaa vielä 2020-luvullakin, hän olisi varmaankin tehnyt Koskisesta nuoremman.
Matkan varrella pois kirjasarjasta on jäänyt Koskisen jonkinlainen ihastus, rikososaston sihteeri Taru sekä Koskisen harrastus opetella Sorin sivuuttavien junien aikataulut. Ex-vaimoksi muuttunut Raija piipahtaa edelleen kirjoissa, samoin perheellistynyt Antti, joka oli sarjan alussa purjehdusta harrastanut teini.
Siimamiehen uusintaluennan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Koskinen-sarja on paras yhtenäinen dekkarisarja, mitä Pohjolassa on kirjoitettu. Sen rikokset ovat uskottavia ja usein enemmän sähläyksen kuin nerokkaan suunnittelun tulosta. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kestäneet hyvin nyt jo yli 25-vuotisen kaarensa ja myöhemmin mukaan tulleet sopeutuneet hyvin. Inhimillisyyden, rikostarinan, huumorin ja keski-ikäisen miehen hapuilu ovat Jokisen kirjoissa täydellisessä sekoitussuhteessa.
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies. Uusintapainos, alkuperäinen ilmestyi 1996. 255 sivua, CrimeTime.
uutiskirje 