Tämän vuoden elokuussa Suomen työllisyysaste nousi 73,4 prosenttiin, mikä on korkein lukema kymmeneen vuoteen. Kun tämä huippulukema lisäksi saavutettiin tilanteessa, jossa Suomen talous on vasta toipumassa – vaikkakin varsin reippaasti – koronakriisistä, luulisi oppositioltakin löytyvän edes jotain myönteistä sanottavaa hallituksen työllisyyspolitiikasta. Vaan eipä ole ainakaan toistaiseksi löytynyt. Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo kehtasi jopa väittää, että tämän hetken hyvä työllisyystilanne on edellisen hallituksen ansiota, kun taas istuvan hallituksen työllisyyspolitiikka on edelleenkin täysin epäonnistunut.
Tämä on lievästi sanottuna hämmästyttävä väite jo senkin takia, ettei edellisen hallituksen työllisyyspoliittisen suursaavutuksen, niin sanotun aktiivimallin arviointi ole onnistunut löytämään minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia työllisyyteen. Ja jos kerran edellinen hallitus ei voikaan ottaa itselleen kunniaa ennätyksellisen korkeasta työllisyysasteesta, niin miten ja millä perusteella nykyisen hallituksen työllisyyspolitiikkaa voi silloin sanoa epäonnistuneeksi?
Kun Petteri Orpo ja muut oikeistopoliitikot haukkuvat nykyisen hallituksen työllisyyspolitiikkaa epäonnistuneeksi, he tarkoittavat nimenomaan, että se on epäonnistunut heidän omasta, ideologisesta näkökulmastaan. Oikeistolaisen näkemyksen mukaan työttömyys johtuu nimittäin ensisijaisesti siitä, ettei työnteko ole taloudellisesti riittävän kannattavaa verrattuna työttömyystuella elämiseen, ja näin ollen työllisyyspolitiikan tulee keskittyä työnteon taloudellisten kannustinten vahvistamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa työnteon kannattavuuden lisäämistä toisaalta tuloveroa alentamalla, ja toisaalta työttömyysturvan määrää tai kestoa (tai molempia) leikkaamalla tai sen ehtoja tiukentamalla.
Taloudellisten kannustinten eli keppien ja porkkanoiden lisäksi myös työmarkkinoiden ”joustavuudella” on keskeinen rooli oikeistolaisessa työllisyyspolitiikassa. Selkokielellä tämä tarkoittaa, että työntekijöiden irtisanomisen täytyy olla työnantajalle mahdollisimman helppoa – liian vahva irtisanomissuoja kun kuulemma vähentää yritysten halukkuutta palkata uusia työntekijöitä – ja että palkkojen täytyy määräytyä mahdollisimman markkinaehtoisesti, toisaalta työntekijöiden yksilöllisen tuottavuuden ja toisaalta yksittäisten yritysten palkanmaksukyvyn perusteella. Vastaavasti kaikki työmarkkinoiden ”joustavuutta” vähentävien tekijöiden, kuten yleissitovien työehtosopimusten, vahvan irtisanomissuojan ja ”liian korkeiden” lakisääteisten minimipalkkojen katsotaan vaikuttavan kielteisesti työllisyyteen.
Viimeistään tässä vaiheessa oikeistolaisen työllisyyspolitiikan kainalossa oleva ideologinen ketunhäntä alkaa näkyä varsin selvästi. Työmarkkinoiden ”joustavuuden” lisäämisellä tarkoitetaan itse asiassa työntekijöiden neuvotteluaseman heikentämistä suhteessa työnantajiin, ja työttömiä jatkuvasti kurjistamalla saadaan heidät ennen pitkää ottamaan epätoivoissaan vastaan mitä tahansa tarjolla olevaa työtä, sillä palkalla ja niillä ehdoilla mitä patruunat suvaitsevat tarjota. Jopa tuloveron alentaminen, joka sinänsä hyödyttää myös työntekijöitä – edellyttäen, että heillä on riittävän suuret tulot maksaakseen valtion ansiotuloveroa – pelaa viime kädessä työnantajien pussiin hillitsemällä työntekijöiden palkankorotusvaatimuksia. Ja koska tuloveronalennukset, toisin kuin usein kuulee väitettävän, eivät koskaan maksa itseään takaisin täysimääräisesti, niiden synnyttämä vaje valtiontalouden tulopuolella vaatii ennemmin tai myöhemmin saman suuruisia leikkauksia menopuolella. Näin ollen tuloverojen jatkuva alentaminen työllisyyspolitiikan nimissä palvelee myös toista oikeistolle tärkeää poliittista tavoitetta, eli julkisen sektorin supistamista.
Sen lisäksi, että oikeistolainen työllisyyspolitiikka suosii yksipuolisesti työnantajia työntekijöiden kustannuksella, se on myös osoittautunut parhaassakin tapauksessa tehottomaksi, ja pahimmassa tapauksessa suorastaan tuhoisaksi. Hyvä esimerkki ensin mainitusta löytyy läntisestä naapurimaastamme, jossa Fredrik Reinfeldtin johtamat kaksi porvarihallitusta harjoittivat vuosina 2006–2014 puhdasoppista oikeistolaista, tuloveronalennuksiin ja työttömyysturvan heikentämiseen perustuvaa työllisyyspolitiikkaa. Kahdeksan vuoden aikana tällä niin sanotulla työlinjalla onnistuttiin nostamaan Ruotsin työllisyysastetta yhden vaivaisen prosenttiyksikön verran, mikä on niin pieni muutos että se mahtuu normaalien, vuosittaisten vaihtelujen puitteisiin.
Suorastaan tuhoisaksi, niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin, oikeistolainen työllisyyspolitiikka on osoittautunut Britanniassa, jossa työntekijöiden asema oli jo ennestään heikko Margaret Thatcherin murskattua maan kerran niin vahvan ammattiyhdistysliikkeen 1980-luvulla. David Cameronin pääministerikaudella käyttöön otettu niin sanottu yleistuki, jossa työttömyysturva, asumistuki ja muut tukimuodot niputetaan yhteen, on yhdessä tiukentuneiden karenssisääntöjen kanssa johtanut siihen, että työtön voi jäädä kirjaimellisesti kokonaan ilman tuloja jos häneltä esimerkiksi jää yksi tapaaminen työnvälitystoimiston virkailijan kanssa väliin. Tai jos hän sattuu saamaan sydänkohtauksen kesken tapaamisen, kuten yhdessä tosielämän tapauksessa kävi…
Kun oppositio haukkuu istuvan hallituksen työllisyyspolitiikkaa epäonnistuneeksi, se on siis itse asiassa hienoin tunnustus mitä vasemmistojohtoisen hallituksen työllisyyspolitiikka voi saada. Se nimittäin tarkoittaa, suomeksi sanottuna, ettei Sanna Marinin hallitus ole suostunut työllisyyspolitiikan nimissä käymään luokkataistelua ylhäältä alaspäin, työnantajien puolesta työntekijöitä vastaan.
Kirjoittaja on taloustieteilijä, vapaa talouskolumnisti ja tietokirjailija.
uutiskirje 
