Afganistanista pelastettu Kirjeitä Kabulista -juttusarjan kirjoittaja Marzia Gholami totuttelee nyt elämään Helsingissä – ”Tiedän olevani onnekas”

Talebanien valtaan nousu asetti Marzia Gholamin monella tavalla vaaraan. Hän oli työssä käyvä ja yliopistossa opiskeleva nainen, joka oli eronnut. Ollakseen lähellä yliopistoa, hän asui viikot omassa vuokra-asunnossa. Hänellä oli Kansan Uutisten lisäksi muitakin kansanvälisiä yhteyksiä: hän työskenteli kansainvälisessä yrityksessä ja hän oli ollut myös tämän jutun kirjoittajan ohjaaman dokumenttielokuvan Marzia, ystäväni päähenkilö.

Päivää ennen kuin talebanit marssivat Kabuliin, Marzia Gholami oli käännytetty työpaikaltaan aamulla pois. Hänelle ja hänen naispuolisille työtovereilleen oli sanottu, että on parasta mennä kotiin ja odottaa, kunnes tilanne rauhoittuu.

Tilanne ei enää rauhoittunut. Seuraavana päivänä talebanit marssivat Kabuliin ja saman päivän iltana he juhlivat voittoaan presidentinpalatsissa, josta presidentti Ashraf Ghani oli paennut. Ghanin kerrotaan olevan nyt Arabiemiraateissa.

Talebanin valtaannoususta alkoi Marzian Gholamin piina, joka ratkesi, kun Suomi päätti auttaa häntä. Kaikki on nyt hyvin, mutta koetut elämän vaiheet saavat Marzian mietteliääksi ja surulliseksikin. Vanhemmat ja osa sisaruksista ovat yhä Afganistanissa, ja ikävä ja huoli ahdistavat.

Lapsuus muukalaisena Iranissa

Gholami on syntynyt ja kasvanut Iranissa, jonne hänen vanhempansa olivat tulleet jo lapsina pakoon Afganistanissa riehuvaa sotaa. Neuvostoliitto oli hyökännyt Afganistaniin vuonna 1979, ja sotaa kesti kymmenen vuotta.

Oman lapsuutensa Gholami muistaa onnellisena ja huolettomana. Iranilaisissa naapureissa oli monia hyviä ja ystävällisiä ihmisiä. Tosin oli niitäkin, jotka suhtautuivat vihamielisesti.

– Tiesin kyllä olevani vierasmaalainen. Jotkut naapureistamme karsastivat meitä. Erityisesti veljilläni oli välillä vaikeaa. Heitä kiusattiin, heidän puhetapaansa pilkattiin, ja heidät hakattiin useamman kerran.

– Naapurimme ajattelivat, että tulimme heidän maahansa ja että veimme heidän työnsä. He eivät ymmärtäneet, että meillä ei ollut vaihtoehtoa. Ei kukaan halua asua vieraassa maassa, jos voi olla omassa maassaan. Afganistanissa oli sota.

Kun Neuvostoliitto 1989 vetäytyi Afganistanista, maassa alkoi verinen sisällissota, joka päättyi 1996 talebanien ensimmäiseen valtakauteen Afganistanissa. Talebanit hallitsivat Afganistania viisi vuotta, kunnes vuonna 2001 World Trade Centerin terrori-iskun jälkeen Yhdysvallat hyökkäsi Afganistaniin ja ajoi talebanit vuorille.

Monet afganistanilaiset palasivat maanpaosta kotimaahansa. Myös Marzia Gholamin vanhemmat päättivät lähteä viiden lapsensa kanssa Afganistaniin.

Nuoruus hauraassa kotimaassa

– Vuonna 2001 uutiset Iranissa kertoivat, että nyt Afganistan on rauhallinen maa, ja Taleban on lähtenyt. Monet afgaanit jäivät Iraniin, mutta me päätimme palata.

Oli vuosi 2004. Marzia oli 12-vuotias.

– Olimme hyvin onnellisia, kun tulimme Afganistanin rajalle. Kaikki oli tosi jännittävää, tiesin, että tämä on minun maani, olin utelias. Näin naisia burkissaan ja miehiä, joilla oli perinteiset pitkät tunikat. Nauroimme sisarusteni kanssa heille ja sanoimme, että miehillä on naisten vaatteet. Mutta ajan myötä myös perheeni miehet muuttuivat ja alkoivat pukeutua samoin. Burkaa emme koskaan ottaneet käyttöön.

Elämä omassa kotimaassa osoittautui kuitenkin vaikeaksi.

– Muistan ensimmäiset päivät. Menin pihan perälle, ettei kukaan perheenjäsenistäni olisi nähnyt, kun itkin. Kaipasin kauheasti luokkakavereitani, normaalia arkea.

– Opiskelimme teltassa, ei ollut luokkahuoneita, ei pöytiä eikä tuoleja. Sain hyviä arvosanoja, koska tulin Iranista, jossa meillä oli ollut hyvä koulu. Opetuksen taso Afganistanissa ei ollut häävi.

Talvi toi omat ongelmansa. Iranissa kodissa oli ollut mukavuuksia, jotka nyt puuttuivat. Vesi piti kantaa kaivosta ja niin veden kuin talonkin lämmittäminen oli työlästä ja kallista. Äidin reumatismi paheni Afganistanin kylmässä talossa.

Perheen isä oli Iranissa ostanut ja myynyt metallia, ja hän oli säästänyt rahaa, jotta Afganistanissakin olisi voitu aloittaa bisnes. Liiketoimet kuitenkin epäonnistuivat.

Neljä vanhinta lasta tekivät myös töitä. Perheen vanhin poika oli 15-vuotias ja hän meni töihin rakennuksille. Kolme muuta menivät töihin mattotehtaaseen. Töihin mentiin sekä aamulla ennen kouluun menoa että koulupäivän jälkeen.

– Sähköä ei ollut ja teimme töitä öljylamppujen valossa. Usein työskentelimme yhteentoista asti yöllä. Oli vaikea nähdä, mutta jatkoimme yötä myöten, sillä halusimme saada matot valmiiksi ja ansaita rahaa, Marzia Gholami muistelee ja näyttää maton kudonnasta syntyneitä arpia käsissään.

Muutos 20 vuodessa

– Afganistan on muuttunut paljon sinä aikana, kun olen siellä elänyt, Marzia Gholami sanoo.

Vähäinenkin koulutus oli aluksi iso etu, sillä Afganistanissa ihmisten koulutustaso oli hyvin heikko.

– Kun tulimme, koulutuksemme oli tarpeeksi, jotta ensin isosiskoni ja sitten minä pääsimme töihin Farda-televisioon. Olin 17-vuotias, kun aloitin harjoittelijana. Sain vähitellen lisää vastuuta ja myöhemmin minusta tuli uutistenlukija.

Tilanne on muuttunut ja ihmisten koulutustaso on noussut.

– Ennen talebanien tuloa jokainen yritti opiskella ja saada loppututkinnon. Koulutyttöjä ei enää palkattu niin vaativiin tehtäviin kuin mitä itse aikanaan tein. Tosin joskus suhteilla sekin saattoi yhä onnistua.

Myös Marzia Gholami itse haaveili pitkään yliopisto-opinnoista. Kuitenkin vasta pari vuotta sitten hänen elämäntilanteensa oli sellainen, että hän pystyi aloittamaan journalismin opinnot yksityisessä yliopistossa. Valmistumiseen olisi ollut enää vuosi, kun talebanit tulivat Kabuliin.

Esiintyminen elokuvassa ja avioliitto

Dokumenttielokuvassa Marzia, ystäväni Gholamin kihlajaisaika pitkittyy, kun tuleva aviomies ei onnistu kokoamaan suureellisiin häihin tarvittavia rahoja.

Elokuvassa nähdään, miten jo kihlajaisaikana tuleva aviomies alkaa esittää vaatimuksia pukeutumisen, meikkaamisen, työssä käynnin, opiskelun ja miespuolisten kollegoiden tapaamisen suhteen. Ilme Marzian kasvoilla synkistyy, mutta lupauksen purkaminen merkitsisi häpeää hänelle ja hänen perheelleen. Lopulta nuori pari viettää häitään.

– Olin hyvin nuori, vain 17-vuotias, kun tapasin ex-mieheni työpaikallani. Aloimme olla yhdessä, kun olin 18-vuotias. Oli yleistä, että tytöt menivät naimisiin hyvin nuorina, ja kun hän pyysi minua vaimokseen, ei minulla ollut kunnon käsitystä avioliitosta; ajattelin, että oli aika.

– Kun menimme naimisiin, ajattelin, että ratkaisu on nyt tehty, tulemme aina olemaan yhdessä.

Ero ja itsenäinen elämä

Kansan Uutisten kirjoitussarjassa Kirjeitä Kabulista Marzia Gholami on kertonut myös erostaan. Vaikka ero oli hyvin vaikea, hän edelleen sanoo, ettei kadu sitä. Hän on myös kirjoittanut siitä, kuinka ero oli ollut hänen elämänsä vaikein ja paras asia.

– Ex-mieheni näki, kuinka perinteisiä ja uskonnollisia vanhempani olivat ja kuinka en halunnut pahoittaa heidän mieltään. Hän ajatteli, että vanhempieni vuoksi kestäisin miten huonoa kohtelua tahansa. Ja kun sitten halusin erota, hän teki kaikkensa mustamaalatakseen minua.

Marzia Gholami joutui taistelemaan myös lapsensa tapaamisoikeudesta.

– Menin hänen ovensa taakse ja pyysin, anna minun nähdä tyttäreni. Hän soitti isälleni ja käski isääni ”tule ja hae tyttäresi oveni takaa”. Isäni sanoi hänelle, että hän on äiti, anna hänen nähdä tyttärensä. Mutta hän ei antanut.

Marzia Gholami kuitenkin tiesi oikeutensa ja hän vei asian oikeuteen. Kun mies näki tämän, hän suostui sopimaan tapaamisista.

– Kuinka mies voi vahingoittaa lapsensa äitiä, kuten hän teki. Nytkin kun olen Suomessa, pelkään häntä. En koskaan kuitenkaan voisi tehdä samoin kuin hän. En estä ex-miestäni tai hänen vanhempiaan olemasta yhteydessä Nargisiin.

Työ Kansan Uutisille

Sittemmin Marzia Gholami menetti juonittelujen vuoksi työpaikkansa uutistenlukijana Farda-tv:ssä. Tämän jälkeen hän ei onnistunut löytämään mitään pitempiaikaista työtä.

Kun elokuva oli valmistunut, hän sai mahdollisuuden kirjoittaa juttuja suomalaiseen sanomalehteen, Kansan Uutisiin.

– Kirjoittaminen Kansan Uutisiin oli minulle todella suuri asia. Pystyin auttamaan perhettäni ja jos mieheni ei ollut saanut palkkaansa Farda-tv:stä, pystyin maksamaan kulujamme.

– Halusin aina kirjoittaa totuuden. Kirjoittaminen auttoi minua muutenkin. Se, että pystyin purkamaan asioita kirjoittamalla, sai minut voimaan paremmin. Minulla oli tunne, että puhuin jollekin. Kirjoittamisen jälkeen tunsin itseni kuin tyhjentyneeksi. Oloni oli kevyempi.

Myöhemmin Marzia Gholami sai työpaikan insinööritoimiston hallinnossa. Hän toimi henkilöstöpäällikkönä miesvaltaisella työpaikalla eikä se aina ollut helppoa. Myös näistä kokemuksista hän on kirjoittanut Kansan Uutisten juttusarjassa.

– Kun jotain tuli mieleeni vaikka kesken yöunien, kirjoitin pohdintani heti ylös, etten unohtaisi, mitä olin tullut ajatelleeksi.

– Afganistanissa se mitä kirjoitin, olisi ollut hyvin vaarallista minulle, mutta kun tiesin, että juttuni julkaistaan Suomessa, pystyin kirjoittamaan vapaasti ja nautin kirjoittamisesta.

Talebanit tulevat Kabuliin

Marzia Gholami sanoo, ettei hän ikinä olisi uskonut, että Taleban tulisi Kabuliin.

– Se oli kuin painajainen. Ensimmäinen päivä ei ollut todellinen. Kaikki oli hyvin outoa, sitä oli vaikea hyväksyä. Olin peloissani.

– 18 vuotta olin tehnyt kaikkea; olin tehnyt töitä, opiskellut yliopistossa, meikannut, käynyt kuntosalilla, ollut aktiivinen. Ei kukaan meistä ajatellut, että se kaikki vietäisiin meiltä. Emme ajatelleet, että Taleban tulisi.

Taleban oli läsnä jokaisen afgaanin tietoisuudessa, mutta tuntui mahdottomalta, että mikään niin järjetön ideologia voisi tunkeutua myös maan pääkaupunkiin – vaikka enteitä toki oli ollut.

– Kun parlamenttiin hyökättiin kesällä 2015, olin hyvin peloissani. Tai kun näimme videoklippejä, joissa talebanit katkoivat ihmisten kauloja. Silti oli vaikea uskoa, mitä oli tapahtunut.

Kun tilanne valkeni, käynnistyi sähköpostien lähettäminen eri tahoille.

– Minulla ei ollut ajatusta, että tulisin Suomeen, mutta olin ajatellut, että voisin päätyä Yhdysvaltoihin.

Marzia Gholami oli viimeksi ollut töissä yhdysvaltalaisessa yrityksessä pääkoordinaattorina. Työn ansiosta hänellä oli ollut mahdollisuus hakea viisumia Yhdysvaltoihin. Hakemuksen hän oli lähettänyt jo joitakin kuukausia ennen talebanien valtaannousua. Viisumin saaminen oli kuitenkin epävarmaa.

– Mahdollisuus saada viisumi Amerikkaan oli fifty-fifty. Sain myönteisen vastauksen, kun olin jo Suomessa. Ne työtoverini, jotka myös saivat myönteisen vastauksen, ovat kuitenkin yhä edelleen Afganistanissa. Olen iloinen, että olen Suomessa, sillä jos olisin vielä Afganistanissa, Taleban olisi ehkä jo saanut minut kiinni. Sitä paitsi olen mieluummin täällä kuin Amerikassa.

Marzia Gholami kirjoitti viestejä muun muassa useille järjestöille, jotka avustavat toimittajia. Suomen journalistiliiton kansainvälinen asiamies Juha Rekola neuvoi lähettämään postia CPJ:lle (Committee Protect to Journalists) ja hän välitti tiedot myös Kansainväliselle journalistiliitolle IFJ:lle.

Olin juuri lähtenyt kotoa noutamaan Nargisia luokseni ja istuin taksissa, kun Taleban tuli asuintalolleni. Se oli kammottavaa, he naureskelivat mennessään ovesta sisään. Olin pelastunut viime hetkellä. Olin shokissa.

Gholami lähetti sähköpostia myös Suomen ulkoministeriöön, olihan hän vaarassa myös avustettuaan suomalaista mediaa.

Pelastuminen viime hetkellä

Kabulissa Marzia Gholami sinnitteli asunnossaan, vaikka yksinäisen naisen asema oli erittäin turvaton. Taleban teki kotietsintöjä ja ihmisiä katosi.

– Olin todella peloissani. Tuntemattomat paštunkieliset miehet lähettivät minulle Telegrammiin viestejä, joissa ei ollut mitään muuta kuin ”hei”. En tietenkään vastannut mitään.

– Sitten olin todella onnekas. Olin juuri lähtenyt kotoa noutamaan Nargisia luokseni ja istuin taksissa, kun Taleban tuli asuintalolleni. Se oli kammottavaa, he naureskelivat mennessään ovesta sisään. Olin pelastunut viime hetkellä. Olin shokissa.

Pelon ja helpotuksen sekaisessa tunnetilassa Marzia Gholami lähetti viestejä myös Suomeen ja hänen tietonsa toimitettiin Suomen ulkoministeriöön, josta häneen sitten luvattiin olla yhteydessä.

Marzia Gholami oli tällöin jo hakenut Nargisin tämän isän vanhempien luota ja oli jo matkalla omien vanhempiensa luokse. Hän arvelee, että Nargisin isä oli itse jo paennut Pakistaniin. Myös isä halusi, että Nargis pääsisi turvaan, vaikka sitten äitinsä kanssa.

Viimeinen päivä Kabulissa

– Päivä, jolloin jätin asuntoni, oli todella vaikea. Ajattelin, että menetin kaiken. Olin palannut vanhempieni kotiin, en voisi mennä yliopistolle enkä töihin. Pelkäsin, että Taleban löytää minut. En todellakaan ollut kunnossa. Olin itkenyt, en ollut viikkoon pystynyt nukkumaan. Yritin levätä, kun joku soitti.

Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti. Marzia Gholami puhui suomalaisen auttajan kanssa ja kysyi, voisiko ottaa vanhempansa ja isänsä isän mukaan. Vastaus oli tyly: suomalainen perhekäsitys salli vain tyttären mukaan ottamisen.

– Soittaja kysyi minulta, voisinko mennä vielä samana yönä lentokentälle, ja päätin lähteä veljeni kotiin, sillä siellä olisin lähempänä lentokenttää. Myöhemmin tuli uusi soitto ja veljeni ajoi minut kentälle. Olimme onnekkaita, sillä vasta lähellä lentokenttää oli talebanien tarkastuspiste. Pääsimme siitäkin läpi. Lentokentän ympäristö oli tungokseen asti täynnä ihmisiä. Nargis oli sylissäni ja veljeni avulla työnnyimme läpi ihmismassan kohti valoa, jota suomalaiset sotilaat näyttivät meille.

Seuraavan päivän Marzia Gholami ja Nargis odottivat Kabulin kentällä. Gholami ylistää suomalaisia sotilaita, jotka pitivät heistä hyvää huolta. Illalla matka jatkui Georgiaan ja sieltä yölennolla edelleen Helsinkiin, jonne äiti ja tytär saapuivat aamulla.

Vastaanotto Suomessa

– Odotimme puolille päivin lentokentällä. Meidät haastateltiin lyhyesti ja meiltä otettiin sormenjäljet ja kuvia joka suunnasta aivan kuin olisimme olleet menossa vankilaan.

Aivan vankilaan he eivät joutuneet, mutta kylläkin Vaasan taakse vastaanottokeskukseen, jonne heidän lisäkseen päätyi 12-henkinen uzbekkiperhe. Yhdellä perheenjäsenellä havaittiin koronatartunta ja myöhemmin myös Nargisin testitulos oli positiivinen. Näin eristys jatkui kolmisen viikkoa, vaikka heitä odotti Helsingissä asunto.

Suomen journalistiliitto ja liiton puheenjohtaja Hanne Aho olivat kiirehtineet apuun ja tarjonneet Suomeen saapuneille toimittajaperheille asunnon turvapaikkakäsittelyn ajaksi.

– Olen todella iloinen, että olen Helsingissä. Olen valtavan onnellinen ja kiitollinen tästä asunnosta.

– Olen hyvin kiitollinen Jumalalle Nargisin vuoksi. Joka päivä ajattelen, kuinka rakastankaan tytärtäni ja kuinka olen onnellinen, että hän on täällä. Näen, kuinka hän rakastaa minua. Emme Afganistanissa asuneet yhdessä, vaikka hän olikin kanssani viikonloppuisin. Nyt olemme yhdessä.

– Olen onnellinen, että olin mukana elokuvassa ja kirjoitin Kansan Uutisille ja Yleisradiolle – niiden ansiosta tunnen jo joitakin ihmisiä täällä ja he ovat olleet valmiita auttamaan minua.

Tulevaisuuden haaveita

Marzia Gholami sanoo, että tulevaisuudessa on tärkeintä oppia kieltä.

– Tiedän, että suomen oppiminen kestää kauan. Se ei ole kuten englanti. Yritän oppia myös englantia entistä paremmin. Odotan pysyvää oleskelulupaa ja sitä, että kun saan sen, voin opiskella. Olen kuullut, että myös englanniksi voi opiskella, ehkä opiskelen englanniksi.

– Minua kiinnostaa moni asia. Pidän journalismista, mutta tiedän, että minun on vaikea tehdä Suomessa työtä tällä alalla. Mutta Afganistanissa olin kiinnostunut tietokoneista, graafisesta suunnittelusta, editoinnista, kirjoittamisesta, taiteesta. En tiedä, mitä pystyn täällä tekemään. Joudun aloittamaan nollasta, Marzia Gholami toteaa.

– Tärkeä asia minulle oli, että Nargis saattoi aloittaa koulun. Itse voin odottaa. Pääasia, että hänellä on asiat hyvin. Olin huolissani koulun aloittamisesta, sillä Afganistanissa Nargis ei halunnut mennä kouluun. Ja hän on ujo, hän halusi koko ajan olla kanssani. Nyt olen hyvin iloinen. Näen, että Nargisilla on hyvä koulu ja opettaja. Kun Nargis menee kouluun, luokkatoverit tulevat häntä vastaan, ”Nargis, Nargis”, he huutavat.

– Minulla voi olla vaikeaa, mutta olen onnellinen tyttäreni takia.

– Olen jälleen maahanmuuttaja. Olin muukalainen Iranissa, muutin omaan maahani Afganistaniin, ja olin maahanmuuttaja sielläkin. Nyt olen Suomessa ja olen jälleen muukalainen.

– Kaipaan vanhempiani valtavasti, mutta tiedän olevani onnekas. Olen onnellinen.

Lue myös:

 Kirjeitä Kabulista

 Kuusi päivää, jotka veivät vapauteni

 Pako Kabulista

 Elämä evakuoinnin jälkeen