Matias Riikosen (s. 1989) tuore romaani Matara (Teos 2021) on erilainen poikakirja ja allegoria luokkayhteiskunnasta, jonka demokratia on katoamassa. Leikki on Matarassa totta.
– Romaanin taustalla on se kun poikana leikittiin Helsingin Jollaksen metsissä Rooman historian inspiroimaa Mataran valtakuntaa. Aineksia otettiin lähikirjaston kirjoista, selittää Riikonen.
Viime vuonna Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Matara on Riikosen viides kaunokirjallinen teos.
Riikosen veli oli tehnyt leikistä tarkkoja muistiinpanoja, jotka kirjailija sai käyttöönsä. Hänelle oli yllätys kuinka pitkälle vietyjä juttuja he olivat lapsena keksineet. Leikissä tuntui olevan aineksia erityisesti Rooman tasavallan loppuajoista.
– Ajattelin, että se on hyvä pohjakertomus: kirjallisuudessa on iät ajat kirjoitettu tarinoita uudelleen.
Tasavallan lopunajat ovat myös ehkä tunnetuin osa Rooman historiaa, jota vaikkapa Shakespeare on käsitellyt näytelmässään Julius Caesar – sitä siteerataankin Matarassa.
Opistolla kesälomaa viettävät pojat tapaavat joka aamu metsässä. He pukeutuvat toogiin ja pitävät nukkeja vaimoina, kantavat puumiekkaa ja kilpiä. Plebeijit pykäävät uusia majoja kaupunkiin; senaattorit neuvottelevat Forumilla; basaarissa kauppa käy. Tapahtumien keskiössä hiipivät pikkuveli ja isoveli. Tiedustelijoina he vakoilevat vieraita kansoja, kalleja, partialaisia ja kermejä. Kansaa kiihottava populisti Kaius yllyttää mataralaisia sotaan ja haalimaan orjia. Autokraatit tönivät tasavaltaa muutokseen. Sisäinen konflikti uhkaa.
Leikin taustalla kohisee historia
Mataraan muodostuu kaksoisvalotus: poikien leikin taustalla kohisee historia, erityisesti Caesarin, Pompeiuksen ja Crassuksen ensimmäinen triumviraatti sekä Caesarin valtaannousu.
– En varsinaisesti tavoitellut allegoriaa. Historiaviitteet ovat lähinnä silmänisku lukijalle: kyse ei ole vain teineistä, vaan meistä kaikista. Romaanin voi silti lukea allegoriana valtapeleistä ja demokratian sortumisesta – mutta myös kulttuurin rakentumisesta.
Kirjailija sanoo miettineensä ehtoja, joita vaadittiin, jotta pystyi leikkimään Mataraa.
– Mähän en ole mistään kulttuuriperheestä; luettiin meillä satuja ja käytiin teatterissa, mutta jos opettajat ei olisi vieneet kirjastoon, jos ei olisi ollut julkisia kirjastoja ja ilmaista koulutusta, niin Mataraa ei olisi syntynyt.
Riikonen mieltää itse kasvaneensa vielä melko hyvässä Suomessa.
– En lähtisi kenenkään Transformers-harrastusta halveeraamaan, mutta nyt olen ihan saatanan huolissani, että ne ehdot, joiden avulla voi leikkiä vaikka antiikin Roomaa, ne rapautuu. Tämä ei liity vain sivistysarvoihin, vaan yhteiskuntapolitiikkaan: miten paljon tuetaan lukemista, kirjastoja ja koulutusta. Ilman näitä tulevaisuudessa ei voisi enää leikkiä antiikin luokkayhteiskuntaa – silloin jo elettäisiin vahvassa luokkayhteiskunnassa.
Matarassa metsä jossa leikit tapahtuvat nousee tärkeäksi. Riikonen sanoo halunneensa poikien rikkaan kokemusmaailman vastineeksi kuvata yhtä uhkeaa luontoa.
– Se ei ollut helppoa. Jossain perheissä kulkee perinteenä eläin- ja kasvilajien tunnistaminen, mutta meillä ei ollut sellaista. Taustaksi luin paljon luonto- ja eräkirjallisuutta.
”Ryömin muistikirja kädessä metsässä”
Lisäksi kirjailija meni metsään.
– Erityisesti Vuosaaren Uutelassa on vieri vieressä eri biotooppeja. Ryömin siellä muistikirja kädessä. Sen pohjalta rakensin luontokuvausta.
Matarassa kiinnostavaksi nousee erityinen luontosanasto, lapin murteesta ja karjalasta poimitut vanhat eräsanat.
– Kirjoittaessa kiinnostaa hyödyntää vanhoja sanoja. Ensin tuntui älyttömältä käyttää sanoja, joita kukaan ei suoraan ymmärrä, kuten rimmistö tai lotma, mutta sitten tajusin, että ne luovat hyvässä mielessä vieraannuttavan efektin, luonnosta tulee kielen tasolla ikään kuin itsellinen.
Välillä Matarasta vuotaa mieleen William Goldingin romaani Kärpästen herra (1954) – siinäkin on valtataistelu autiolle saarelle joutuneiden poikien välillä. Erojakin on: Goldingilla julmuus ja taistelu näyttävät nousevan hobbesilaisesti ja darwinistisesti käsitetystä luonnosta, Matarassa taas sivilisaatiosta ja sen hierarkiasta – tai sen leikkimisestä.
Riikonen ei silti halunnut esittää romaanissa mitään yleistä näkemystä ihmisluonnosta.
Goldingin sijaan Mataran esikuvaksi asettuu Ferenc Molnárin klassikkoromaani Koulupoikia (1907). Siinä joukko budapestiläisiä kloppeja kamppailee joutomaalle pystytetyn valtakunnan, Grundin, vapaudesta.
Valtakuntaleikit ovat usein sukupuolittuneita, ja Riikonenkin sanoo tietävänsä vain poikien niitä leikkineen. Matarassa kirjailija pyrki kyseenalaistamaan poikakirja-asetelmaa.
– Esimerkiksi kesäopistolla pojista huolehtivat nimenomaan hoitajattaret; pojilla on mukana kampaamoiden irtopäitä ”vaimoina”, naisten poissaolon läsnäolo jännittyy näin; kalleiksi kutsutun poikajoukon tapa olla yhdessä ja rakentaa kulttuuria on myös aivan erilainen kuin Mataran.
Leikin käsite kääntyy näin ympäri
Riikosen mukaan romaanista löytyy monenlaista sukupuolitematiikkaa poissaolon ja häivähtämisen kautta. Pojat ovat lisäksi lihallisia, heidän libidonsa ei kohdistu vain nukkeihin vaan keskinäiset suhteetkin ovat libidon leimaamia.
– Lapsia ei useinkaan kuvata näin. Ja kuitenkin seksuaalisuus on olemassaolon perusdimensio.
Pitäisikö lapset sitten ottaa nykyistä vakavammin?
– Pitäisi. Joku sanoi, että ilmastomielenosoituksissa on 12-vuotiailla ollut tiukempaa yhteiskunta-analyysia kuin aikuisilla. Greta Thunberg piti maailman huippukokouksessa Itävallassa puheen, jossa hän syytti poliitikkoja siitä, että he väittävät tekevänsä ilmastotoimia, mutta oikeasti he vain leikkivät. Leikin käsite kääntyy näin ympäri.
Riikonen uskoo, että aikuisten väliset hierarkiat osataan nykyään paremmin tunnistaa, monien ennen sorrettujen ryhmien oikeudet ovat parantuneet, mutta lasten ja aikuisten välistä hierarkiaa ei nähdä.
– Meillä on lapsivihamielinen kulttuuri. Se tulee esiin heti, kun joku puhuu lasten puolesta. Lasten muistaminen ei ole meille aina kivaa, koska me – tai lähinnä rikkaimmat meistä – on sikailleet ympäristöasiat pieleen, sanoo Riikonen.
Hän myöntää, että aikuisten ja lasten välillä on vaikkapa kehityspsykologisia eroja, mutta silti heidän välillään on usein muitakin hierarkioita, jotka eivät ole näillä eroilla perusteltavissa.
– Matara ei väitä mitään suoraan, mutta toivon, että se tekee hiljaista työtä murentaakseen asetelmaa, jossa aikuiset ovat tärkeitä ja autonomisia, mutta lapset vain leikkivät ja ovat eläimellisiä, eivätkä käsitä mistään mitään.
Matias Riikonen: Matara. 307 sivua, Teos