Helsinkiläiset sisarukset Saila ja Mai Kivelä ovat eläinoikeusaktivisteja. Heillä on kuitenkin ollut eri tiet toimia saman päämäärän hyväksi. Saila on tunneihminen ja Mai asiapirkko.
Saila Kivelä valitsi suoran toiminnan. Hän kiersi salakuvaamassa eläintiloilla olosuhteita, joissa tuotantoeläimiä pidettiin. Oikeutta Eläimille -järjestö julkaisi vuonna 2009 kuvia ja videoita 30 suomalaiselta sikatilalta.
Siitä seurasi oikeudenkäynti, jossa 11 sikatilallista vaati Saila Kivelälle ja Karry Hedbergille vankeusrangaistuksia ja 180 000 euron vahingonkorvauksia.
Turun hovioikeus hylkäsi lopulta kaikki syytteet Kivelän osalta. Hedberg tuomittiin julkisrauhan rikkomisesta yhdellä sikatilalla ehdottomaan vankeuteen.
Salakuvauksista on jo aikaa, mutta nyt niiden materiaalia nähdään pieneltä osin tuoreessa Saila Kivelän ja Vesa Kuosmasen pitkässä dokumenttielokuvassa Eläinoikeusjuttu. Sen ensi-ilta oli 4. maaliskuuta.
Elokuvan ikärajaksi on määrätty 16 vuotta.
– Erikoista, että alle 16-vuotiaat eivät saa nähdä, miten Suomessa tuotetaan ruokaa, Saila Kivelä pohtii.
Politiikan keinoin
Mai Kivelä valitsi toisin. Hän toimi järjestöissä ja politiikassa ja on nyt eduskunnan ainoa eläinoikeustaustainen kansanedustaja. Hän edustaa vasemmistoliittoa.
– Se, mitä teemme, ei ole ristiriitaista. Mutta en pystyisi tekemään sitä, mitä Mai tekee, Saila sanoo.
Hän toteaa tietävänsä, että pienetkin muutokset lainsäädännössä – vaikkapa häkkien koossa tai teollisuuden toiminnassa – voivat olla isoja asioita.
– Silti ne ovat valovuosien päässä siitä, mikä minulle on keskeistä. Tutkitusti eläinten tietoisuus, tunteet, tarve olla aktiivinen yksilö ja päättää omasta elämästä ovat evolutiivisesti taanneet lajien selviytymisen, hän sanoo.
– Me ihmisetkin olemme eläimiä, ja keskeiset eläimyyteen liittyvät asiat ovat yhteisiä ihmisten ja muiden eläinten välillä. Siksi en pysty vääntämään vain häkkien koosta.
Saila toteaa kuitenkin tiedostavansa sen, että nyt ensimmäistä kertaa Suomessa lainsäädäntöä lähestytään eläinnäkökulmasta. Uusi eläinsuojelulaki on parhaillaan valmisteilla.
– Aiemmin lainsäädäntö on muodostunut puitteiksi tehokkaalle tuotannolle.
Mai Kivelä on toiminut ja työskennellyt pitkään kansalaisjärjestöissä. Hän arvioi, että ne toimivat pitkälti samalla logiikalla kuin puoluepolitiikka.
– Yrität vaikuttaa muihin, jotta he pitäisivät tärkeinä sinun mielestäsi tärkeitä asioita, hän kuvailee.
– En näe järjestöjen asettamia tavoitteita radikaalisti erilaisina verrattuna siihen, mitä me eduskunnassa tavoittelemme. Eläinsuojelulakiesitystäkin olen käsitellyt kansalaisjärjestöjen edustajana ministeriön ohjausryhmässä ja tehnyt sen puitteissa poliitikkoihin kohdistettua vaikuttamistyötä.
Elokuvan avulla
Saila Kivelän ja Kuosmasen dokumenttielokuva on ollut valmisteilla yli kymmenen vuotta. Se kertoo Saila Kivelän taistelusta eläinten oikeuksien puolesta, siitä seuranneesta surusta ja pettymyksestä ja hiljalleen uudelleen viriävästä uskosta.
Se kertoo myös hänen sisarestaan Maista ja sisarusten yhteisestä tavoitteesta. Kolmas keskeinen hahmo on eläinoikeusaktivisti Kristo Muurimaa, joka on muun muassa tehnyt Koneen säätiön apurahalla valokuvakirjan tuotantoeläinten kärsimyksestä. Elokuva kertoo myös Kivelöiden perheestä.
Pääosassa on kuitenkin Saila Kivelä.
– Iso haaste oli juuri oma roolini elokuvassa. Olisi ollut houkuttelevaa rakentaa Main ja Kriston roolit isommiksi, koska he ovat tehneet niin kiinnostavia ja uskomattomia juttuja, Saila Kivelä sanoo.
– Mutta näen, että tarinani tuo elokuvaan kerronnallista vahvuutta.
Mai Kivelä ei tiennyt, mitä odottaa elokuvalta.
– Etukäteen oli vähän vaikea olo, koska aihe oli niin intiimi ja tulee niin lähelle omaa elämää, mutta minulla ei ollut mitään päätäntävaltaa sen suhteen, mitä elokuva paljastaa, hän sanoo.
– Politiikassa pystyy paremmin itse määrittämään, mitä kertoo. Nyt esillä on perheasioita ja asioita, joista en ole koskaan kertonut julkisuuteen. Toki se, että luotan Sailaan, helpottaa tilannetta.
Mai Kivelään sattui elokuvassa eniten se kärsimys, jonka Saila Kivelä siinä paljasti itsestään.
– On raskasta nähdä noin brutaalilla tavalla toisen tuska. On ehkä vaikeampi katsoa läheisen ihmisen tuskaa kuin kokea se itse.
Suru eläimistä
Mistä tuska sitten syntyy?
– Sen ytimessä on tietysti suru eläimistä, Saila Kivelä sanoo.
Hän sanoo, että salakuvaamiseen ei juurikaan tarvita rohkeutta.
– Siinä menee toimintamoodiin ja vain tekee.
Se, mikä häntä ahdisti toiminnassa, olivat pitkän aikavälin vaikutukset.
– Siihen liittyy paljon surua ja musertumista sen edessä, että eläimiä voidaan kohdella niin. Mutta siitä seurasi turtuminen. On hullua, miten nopeasti siihen turtui, hän sanoo.
Hän ei halunnut turtua.
– Sikalassa kuvatessa tuli tunne, että en pysty auttamaan näitä. Jatkuvasti menen, otan kuvia, lähden pois ja suljen oven. Näen ihan hirveitä juttuja. Mutta kuitenkin lähden pois. Ja taas meillä on kuvat, ja viemme ne toimitukseen. Yhteiskunta kuohuu kuvista laajasti, mutta muutosta eläinten oloihin ei tapahdu.
Saila Kivelä arvioi, että salakuvausnauhojen editoiminen on ollut ehkä kauheinta, mitä hän on tehnyt.
– Sen jälkeen menet taas eläintilalle ja näet, että siellä on uudet yksilöt, jotka kärsivät. Ikuistan kärsimyksen toivoen, että juuri nämä kuvat vaikuttaisivat niin, ettei enää tulisi uusia kärsivien eläinten sukupolvia.
Mutta kun jokaisen oven takana on uudet eläimet, jotka tuijottavat.
– Se yksilöiden kohtaaminen muuttui yhä vaikeammaksi
Myös toivottomuus iski.
– Vuodesta toiseen törmäsi samoihin vastauksiin viranomaisilta ja poliitikoilta. Mikään ei johtanut rakenteellisiin muutoksiin, hän sanoo.
– Kyse on teollisuudesta, jonka raaka-aine ovat yksilöt.
Aktivistiksi jo lapsena
Toinen tunteita herättänyt asia oli se, miten sisar toimi.
– Kun Mai alkoi aktivistiksi, hän oli yhdeksänvuotias ja minä viiden. Kasvoin maailmankuvaan, jossa oli selvää, että tiettyjä asioita pitää puolustaa ja tiettyjä korjata, Saila Kivelä sanoo.
Käänteentekevä hetki oli se, kun Saila näki ensimmäiset salakuvat.
– Miten sellainen todellisuus voi olla niin lähellä meitä? Yhteiskunta kyllä reagoi kuviin vahvasti, mikä osoittaa, että emme uskoneet ja halunneet eläimiä kohdeltavan niin. Käynnistyi suuri kulttuurinen ja kuluttamisen muutos, mutta institutionaalinen yhteiskunta ja poliitikot antoivat lupauksista huolimatta kysymyksen jäädä laahaamaan paikalleen. Se alkoi tuntua farssilta. Miksi poliittisen vastuunvälttelyn annettiin tapahtua?
Saila eli kahden todellisuuden välissä.
– Yöllä jossain eläintilalla näin järkyttäviä asioita. Sitten menin aamulla yliopistolle, jossa pitäisi olla hyvä ymmärrys yhteiskunnasta, mutta missään ei näy eläinten osa paitsi opiskelijaravintolan lihatiskillä. Elämme harhassa, jossa eläinten todellisuus ei ole mitenkään näkyvillä, hän sanoo.
– Se oli täydellinen eettinen seinään törmääminen. Eikö kysymykseen voinut vaikuttaa kuin kuluttamalla tai yritysten ansaintalogiikkaan vaikuttamalla? Aktivistit ovat saaneet vaikkapa vähittäiskaupat lopettamaan häkkimunien myynnin, mutta lainsäädännöllä häkkikanaloita ei ole kyetty lopettamaan.
– Lainsäädäntö toimiikin omalla logiikallaan. Siihen, että Mai hyppäsi tähän junaan, sisältyi hirveän ristiriitaisia tunteita. Valtavasti odotuksia ja pelkoja, jotka purkautuvat leffassa.
Räikeä ristiriita
Eläimet ovat olleet tärkeitä Kivelän sisaruksille pienestä asti.
– Minulle eläimissä ja lapsissa on jotain samaa. Koin, että olemme aikuisten määräysvallan alla, Saila Kivelä sanoo.
Se hetki, kun sisarukset tajusivat syövänsä eläimiä, oli ristiriitainen.
– Kun kysyin, miksi eläimiä saa syödä, vastaus oli jotain siihen suuntaan, että koska eläimet eivät kommunikoi puhuen tai osaa tiettyjä juttuja. Se oli minulle fundamentaalisti kauhea logiikka jo siksikin, ettei meidän kehitysvammainen siskomme Tuulikaan osaa noita juttuja, Saila kertoo.
Kivelät arvelevat, että ihmiset keskimäärin välittävät eläimistä.
– Mutta edelleenkin ihmisistä pieni vähemmistö tietää, miten eläintuotanto toimii, Mai Kivelä arvioi.
He ihmettelevät sitä, että ruuantuotanto, joka on yhteiskunnan ydintoimintaa, on ollut niin hämärän peitossa.
– Sen käytännöistä ei ole koskaan debatoitu. Nyt meidän pitäisi käydä debatti siitä, ovatko käytännöt ok. Se tosin on vaikeaa vaiheessa, jossa prosessit ovat jo muotoutunut tehotuotannoksi ja jossa eläimestä otetaan kaikki irti, Saila Kivelä sanoo.
Mai Kivelä muistuttaa siitä, että erityisesti tuotantoeläimet ovat tavallisille kansalaisille vieraita.
– Tuotantoeläimet ovat monesti niin jalostettuja ja niin epäluontaisessa ympäristössä, että se eläimyys ei tule niin helposti esille kuin lemmikkien kohdalla. Tuotantoeläimet näyttävät niin apaattisilta, että ihmisten on ehkä helppo olla ajattelematta niitä persoonina. Ihmisten on helppo ohittaa tuotantoeläimet, hän sanoo.
– Ihmiset reagoivat voimakkaasti jokaiseen julkisuuteen tulevaan koiranrääkkäysvideoon. Samaan aikaan pelkästään Suomessa kuolee 85 miljoonaa maaeläintä vuodessa.
Vaikuttaminen on mahdollista
Kaikesta surusta huolimatta elokuvasta huokuu kuitenkin usko siihen, että ihmiset pystyvät muuttamaan maailmaa.
– Suhteellisesti yksittäiselläkin ihmisellä on aika paljon mahdollisuuksia. Se, että suurin osa ihmisistä ei ole poliittisesti aktiivisia, lisää niiden vaikutusvaltaa, jotka ovat aktiivisia. Nytkin järjestelmässämme pieni vähemmistö päättää edustuksellisesti muiden puolesta, Mai Kivelä sanoo.
– Eihän salakuvauksiakaan ole tehnyt kovin moni, mutta niillä on ollut iso yhteiskunnallinen merkitys. Se motivoi, että näkee pystyvänsä operoimaan korkealla yhteiskunnallisella tasolla.
uutiskirje 
