Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi lomakauden aloituksen kunniaksi yleisen aborttioikeuden. Tämä kamala päätös tulee johtamaan vaarallisiin raskaudenkeskeytyksiin ilman lääkäriä. Raskaana olevia naisia tullaan valvomaan ennennäkemättömillä tavoilla. Oslossa pride-kuukauden mustasi ammuskelu tunnetun homobaarin läheisyydessä.
Nämä surulliset ja vihaa herättävät tapahtumat ovat saaneet monet toteamaan, ”miten on mahdollista että tällaista tapahtuu edelleen vuonna 2022?”. Toteamus on ymmärrettävä, koska monet asiat ovat todella muuttuneet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kannalta paremmiksi viime vuosikymmeninä. Vaikka Suomessa hyvinvointivaltiota on ”kehitetty” leikkaamalla palveluista, samalla on säädetty tasa-arvoinen avioliittolaki ja yleinen tietoisuus sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta on paremmalla tolalla.
Totumme helposti ajattelemaan, että parannukset eri vähemmistöjen oikeuksissa ovat osa edistystä, joka kulkee kuin juna kohti lopullista kaikkien oikeuksien toteutumista. Tälle ajattelutavalle on annettu yhteiskuntafilosofisia muotoiluja muun muassa G.W.F. Hegelin ja Francis Fukuyaman ajattelussa. Ongelmana ajatuksessa vain on, että se jättää empiirisen aineiston huomiotta ja mieluummin katsoo maailmaa voittajan silmälappujen läpi.
Jos asiat todella muuttuisivat kuin itsestään ”paremmiksi”, ei varmaankaan tarvittaisi yhteiskunnallisia liikkeitä tai yksittäisiä aktivisteja. Edistyksen juna kulkisi ihmisistä riippumatta ja ajan tuulet synnyttäisivät muutoksia, vaikka yksikään työläinen ei koskaan lakkoilisi. Entä jos ajattelisimme, että itse asiassa päinvastainen ajattelutapa on perusteltu: Mitään parannuksia ihmisten oloissa ei tapahdu ilman kamppailuja?
Korkeimman oikeuden aborttipäätös on seurausta republikaanien häikäilemättömästä poliittisesta pelistä. Lopulta on kyse järjestäytymisestä ja voimasuhteista. Mikään maailmanhenki ei kumoa tai salli aborttia, vaan konservatiivisten piirien liittoutuminen tuotti tämän tuloksen. Se voidaan kumota, jos antikonservatiivit onnistuvat liittoutumaan aborttioikeuden palauttamiseksi.
Ajatus siitä, että enää vuonna 2025 meillä ei olisi tällaisia ongelmia, on hienovarainen muotoilu ajatukselle ”mitään ei tarvitse tehdä”. Ihmiset, jotka mielellään ajattelevat näin, ovat yleensä sitä mieltä, että kaikki nykyinen aktivismi on liiallista ja tarpeetonta, koska asiat järjestyvät ajan myötä. Usein ajatellaankin, että Rosa Parksin kansalaistottelemattomuus oli tarpeellista, mutta tänä päivänä Mannerheimintien blokkaus ilmastosyistä on turhaa kohkaamista.
Jos otamme tosissamme ajatuksen siitä, että maailma ei muutu itsestään, kohtaamme myös sen, että meidän on muutettava omia asioitamme. Kun emme voi luottaa edistyksen voittokulkuun tai muihin metafyysisiin rakennelmiin, meille jää vain oma toimintakykymme.
On totta kai myös niin, että tiettynä aikana tiettyjen kysymysten vieminen eteenpäin on helpompaa. Aktivismin mahdollisuudet riippuvat usein hyvinkin satunnaisista mikrohistoriallisista seikoista. Emme voi koskaan tietää, mitkä mahdollisuudet tietyllä liikkeellä on, ennen kuin kokeilemme asiaa käytännössä.
Nykyään on esimerkiksi vaikeaa uskoa, että kannabiksen kriminalisoinnista päätettiin Suomen eduskunnassa arvalla vuonna 1972. Hallitus esitti silloin kannabiksen käyttöä lailliseksi teoksi, mutta suuren valiokunnan tasapelituloksen takia kannabiksen kriminalisointi ratkaistiin lopulta arvalla.
Vaikka ajan ilmapiiri on aktivismin taustatekijä, potentiaalimme tehdä muutoksia on aina arvaamaton. Tuloksia on mahdotonta tietää ilman, että kokeilemme voimiamme käytännössä.
Ei siis kannata odottaa parempia aikoja, vaan katsoa tässä ja nyt, mitä voimme tehdä.
uutiskirje 