BIOSin ekonomisti Jussi Ahokas, olet päivittänyt Twitteriin hyvin aktiivisesti valtioiden velkakirjojen korkolukuja. Avaatko hieman, missä niiden osalta nyt mennään? Uhkaako meitä uusi euro- tai finanssikriisi?
Näin olen tehnyt. Se on ollut sopivan kevyttä kesäpuuhaa. Ja kun heinäkuun aikana tällä saralla on tapahtunut niin paljon, varmaankin päivittely on kiinnostanut yleisöä, jota makrotalouden kehityskulut askarruttavat.
Heinäkuussa tosiaan olemme saaneet vahvistuksen sille, että globaali korkosykli on saavuttanut huippunsa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Yhdysvaltojen johtamana läntisten valtioiden velan korot eivät enää nouse. Oikeastaan viime viikkoina pitkät korot ovat jo lähteneetkin varsin vauhdikkaaseen laskuun. Erityisesti tämän olen halunnut tehdä seuraajilleni tiedoksi.
Onko edellinen ollut seurausta jonkinlaisen kriisin lähestymisestä? No jos ei nyt kriisin, niin ainakin jonkinlaisen epätoivottavan taloustilanteen uhka tässä on taustalla. Itse tulkitsen käännettä niin, että sijoittajat rahoitusmarkkinoilla ovat tulleet kesän aikana siihen johtopäätökseen, että Yhdysvaltojen talous – ja maailmantalous sen perässä – ei kestä nykyolosuhteissa näinkään korkeaa korkotasoa. Ja koko ajan odotukset ovat vahvistuneet sen suhteen, että myös keskuspankki Fed pian tajuaa ja myöntää tämän.
Kun niin käy, Fed sitten reagoi rahoitusolosuhteita keventämällä eli korkoa alentamalla ja tasettaan jälleen kasvattamalla. Tätä markkinat nyt siis hinnoittelevat sisään.
Olen itse ennustanut tällaista taantumaa tulevaksi jo viime vuoden lopulta lähtien. Minua tämä ei siis ole päässyt yllättämään. Mutta monet markkinatoimijat, talouskommentaattorit ja ehkä keskuspankkiiritkin ovat kai jossain määrin tulleet yllätetyiksi. Odotushan oli pitkään, että Fed:n pitää hilata ohjauskorkonsa jonnekin 4 prosentin tasolle, ennen kuin mitään ”negatiivista” taloudessa nähdään. Omaan korvaan tuollaiset odotukset ovat tuntuneet alusta asti epäuskottavilta.
Vähän aikaa sitten kirjoitit, että keskuspankkien on pakko painaa korkotaso nollaan. Miksi näin? Käsitänkö nyt oikein: koska velkaa on järjestelmässä niin paljon, ei korkotasoa voida enää päästää nousemaan?
Kyllä se modernin kapitalistisen rahatalouden velkavetoisuus tässä on yksi tärkeimpiä tekijöitä. Yksityiset reaali-investoinnit ovat viime vuosikymmenet nojanneet koko ajan laskevaan korkotasoon. Koska talouden rakenteet eivät ole pandemian aikana sanottavasti muuttuneet siihen suuntaan, että talousmallimme olisi muotoutunut vähemmän velkariippuvaiseksi, miksi se sitten kestäisi yhtäkkiä korkeampia korkoja ilman yskähtelyä. Tätä olen yrittänyt kysellä jo jonkin aikaa saamatta oikeastaan minkäänlaisia vastauksia.
Jos finanssipoliittista tukea ei taloudelle jatkuvasti poliittisilla päätöksillä anneta, keskuspankit joutuvat kerta toisensa jälkeen myöntämään tappionsa tavoittelemansa korkeamman korkotason suhteen. Niin on käymässä nytkin. Kun Yhdysvaltojen koronaelvytys on kääntynyt vuodessa finanssipoliittiseksi kiristämiseksi, talous sakkaa ja työmarkkinat viilenevät nopeasti.
Jos keskuspankin tavoitteena on pitää työmarkkinat lämpiminä, sen on vain nöyränä kevennettävä rahoitusolosuhteita. Tällä kierroksella lisäksi nopeasti kiihtynyt inflaatio on syönyt monien taloudellisten toimijoiden ostovoimaa, mikä entisestään voimistaa talouden kysyntäolosuhteiden heikentymistä monilla toimialoilla. Keskuspankit on jälleen jätetty yksinään kannattelemaan taloutta.
Tätä olen aiemminkin – itse asiassa monta kertaa – kysynyt sinulta. Et siis pidä puheita siitä, kuinka ”rahalle tulee jälleen hinta”, uskottavina?
Ensiksikin varmaan pitää todeta, että kyllähän rahalla on viime vuosinakin koko ajan ollut hinta, jos ei euroalueen vahvimpia talouksia kuten vaikka Saksaa, Alankomaita ja Suomea tai joitain euriboriin sidottuja eurooppalaisia asuntolainoja oteta mukaan tarkasteluun. Mutta tietysti pitkässä juoksussa läntisten talouksien korkotaso on koko ajan alentunut. Ja kun keskeisten keskuspankkien ohjauskorot ovat olleet nollassa, lienee ihan perusteltua puhua nollakorkoajasta tai ajasta, jolloin rahalla ei ole ollut hintaa.
Jos ”rahalle tulee jälleen hinta” tulkitaan niin, että tuo pitkä alenevan koron trendi on jostain syystä nyt kääntynyt ja korkotaso nousee pysyvästi viime vuosia ja vuosikymmeniä korkeammaksi, siihen en todellakaan usko. Kuten edellä kuvasin, kapitalistisen rahatalouden rakenteet ovat sellaisia, että jos talouksia ei haluta päästää syvään ahdinkoon ja työttömyyttä korkealle, pysyvästi viime vuosia tiukempiin rahoitusolosuhteisiin ei voida mennä.
Sitten voidaan kysyä, haluaako yksikään talouspolitiikasta päättävä toimija päästää nykyisissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa taloutta tuollaiseen jamaan, päästää työttömyyden korkeaksi?
Näen ainoastaan yhden realistisen tien ulos tämän trendin pauloista. Se rakentuu julkisvetoiselle investointipolitiikalle. Esimerkiksi siten, että valtiot alkavat investoida laajamittaisesti vihreän siirtymän edellyttämiin toimiin ja tukevat yksityisiä investointeja tällä alueella. Tällöin kokonaiskysyntää pidetään finanssipoliittisesti aikaisempia vuosikymmeniä vahvemmassa kasvussa, jolloin sekä työllisyys- että inflaatioluvut voivat pysyä pitkään sellaisina, että keskuspankkien on mahdollista pitää ohjauskorkojaan korkeampina. Eli tavallaan finanssipolitiikka tekee tilaa ”normaalimmalle” rahapolitiikalle.
”Niin kauan kuin nykymuotoiset valtiot pysyvät pystyssä, pysyy tämä velkahimmelikin kasassa.”
Jos joku tosiaan keksii sellaisen tarinan, jossa yksityisen investointihalukkuuden nousu ilman julkisen vallan tukea tuottaa vastaavat kysyntädynamiikat ja mahdollistaa korkeammat korot, niin kuulisin siitä mielelläni.
Kapitalismi elää velasta, mutta kerro nyt vielä se, että miten ihmeessä järjestelmä kestää jatkuvan velan kasaantumisen? Toki meidän on hyvä muistaa, että maapallo ei sitä ole enää pitkään aikaan kestänyt, mistä luontokato ja ilmastokriisi ovat hyviä osoituksia.
Niin. Yliajallahan tässä jo materiaalisten sekä ekologisten reunaehtojen puolesta mennään. Mutta puhtaasti kapitalistisen rahatalouden näkökulmasta kasvun rajat eivät todellakaan ole vielä tulleet vastaan ja tuskin tulevatkaan ennen ekokatastrofia, jos nykyjärjestelmästä halutaan pitää kiinni.
Järjestelmä kestää velan kasautumisen, koska se nimenomaan tavoittelee sitä. Velan kääntöpuolihan on rahoitusvarallisuus, jota kapitalismissa on aina pyritty tietoisesti ja tiedostamatta kerryttämään. Toisten akkumuloituneet säästöt ovat toisten velkaa ja jos bruttorahoitusvarallisuutta halutaan kerryttää, myös bruttovelan eli bruttorahoitusvastuiden määrän täytyy kasvaa. Niin kauan kuin tällainen kasaamishalukkuus pysyy talouksissamme korkeana, ja yhteiskunta pystyy tuottamaan luotettavia rahoitusinstrumentteja säästämisen mahdollistamiseksi, järjestelmä pysyy kasassa.
Moni ei tunnu tajunneen esimerkiksi sitä, että valtioiden velkakirjat ovat nykyjärjestelmässä erittäin suosittuja, riskittömiä arvopapereita. Ne ovat hyvin likvidejä, yhteiskunnan takaamia ja ostovoimansa kohtalaisen hyvin säilyttäviä säästämisen välineitä. Niin kauan kuin ihmiset haluavat säästää ja kerryttää rahoitusvarallisuuttaan, tällaisille välineille on kysyntää ja siksi valtion velkaantumista tarvitaan myös sijoitusnäkökulmasta.
Tietenkin valtion alijäämäinen kulutus myös vakauttaa talouksia kokonaiskysynnän ylläpidon kautta. Oikeastaan voidaankin ajatella, että modernit valtiot ja valtiontaloudet ovat muotoutuneet puolustamaan juuri tällaista talousjärjestystä. Niin kauan kuin nykymuotoiset valtiot pysyvät pystyssä, pysyy tämä velkahimmelikin kasassa.
uutiskirje 
