Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on vaatinut tuhansia kuolonuhreja ja ajanut miljoonia ihmisiä kodeistaan. Sota tulee aiheuttamaan Ukrainassa ylisukupolvisen trauman, jonka korjaaminen ei välttämättä rahalla onnistu. Sota on myös jo nyt sotkenut globaalia taloutta niin pahasti, että moni kriisi kalpenee sen vaikutusten rinnalla.
On siis perusteltua suhtautua Venäjään vihollisena, jolle pitää pyrkiä aiheuttamaan vahinkoa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi pakotteita, aseapua Ukrainalle ja tarvittaessa myös sotilaallista väliintuloa. Tätä suhtautumista perustelee erityisesti se, että Venäjä on fasistinen valtio. Se alistaa kansalaiset ehdottoman kuri- ja kontrollipolitiikan alaisuuteen, sortaa kaikkia vähemmistöjä ja ryöstää luonnonvaroja harvojen henkilökohtaiseksi hyödyksi.
Venäjän näkeminen poliittisena ja sotilaallisena vihollisena on itsestäänselvää. Valitettavasti on osoittautunut monille täysin ylivoimaiseksi tehtäväksi erottaa valtio poliittisena yksikkönä yksittäisistä venäläiseen kulttuuripiiriin kuuluvista ihmisistä. Venäjä ja venäläiset sekoittuvat ihmisten ajatuksissa iloisesti toisiinsa. Samoin Venäjä ja venäjää puhuvat. Niinpä jo sodan alkuaikoina raportoitiin, miten venäjän kieltä puhuviin ukrainalaisiin kohdistuu Euroopassa rasismia ja syrjintää.
”Me emme tiedä, miten yksittäiset venäläiset suhtautuvat sotaan, emmekä voi heitä kollektiivisesti syyttää autoritäärisen valtiojohdon tekosista.”
Nyt kun sotaa on käyty yli puoli vuotta, näyttää yhä selvemmältä, että kyse on osin tahallisesta sekoittamisesta. Venäjän hyökkäyssota tarjoaa oivan mahdollisuuden sekä satunnaisesti että systemaattisesti perustella samoja rasistisia käytäntöjä, joita monet kannattivat jo ennen sotaa.
Niinpä nykyään on täysin normaalia nähdä arvostettujen keskustelijoiden peukuttavan twitterissä keskenään kehotusta naarmuttaa jokaisen venäläisessä rekisterissä olevan auton konepeltiä. Vaikka itsekin vihaan autoja todella paljon, tätä kehotusta on vaikeaa perustella muulla kuin silkalla rasismilla. Me emme tiedä, miten yksittäiset venäläiset suhtautuvat sotaan, emmekä voi heitä kollektiivisesti syyttää autoritäärisen valtiojohdon tekosista.
Venäjän julistettua osittaisen liikekannallepanon Suomessa yleistyivät ja kiihtyivät vaatimukset, että Venäjän vastainen raja pitää saada kiinni. Näitä vaatimuksia esiintyi tietenkin jo aiemmin, mutta nyt ne alkoivat suorastaan vyöryä. Jos tarkastellaan viisumikiellolla toteutetun rajan sulkemisen seurauksia, vaatimuksia on kuitenkin vaikeaa ymmärtää muuna kuin silkkana vihan ja pelon ilmauksena. Käytännössä se poistaisi venäläisiltä toisinajattelijoilta turvapaikkaoikeuden Suomessa, turvapaikan hakeminen kun edellyttää rajalle pääsyä, joka ei ilman viisumia onnistu.
Eikö liikekannallepano olisi oiva aika pitää rajaa auki, jotta mahdollisimman moni potentiaalinen Venäjän riveihin sotimaan päätyvä voisi paeta rintamalta? Onko rajojen kiinni vaatimisessa siis ollenkaan kysymys turvallisuusuhan torjumisesta? Vai onko siinä kyse vain yleisesti esiintyvästä impulssista kaikissa tilanteissa vaatia rajoja kiinni? Myös koronapandemian alkuvaiheessa rajan kiinni vaatiminen kaikui jatkuvana vaatimuksena, esittäjinä usein keski-ikäiset miehet.
Tietty joukko ihmisiä etsii omalle rasistiselle ajattelulleen aina uusia kanavia. Nyt Venäjä on keskeinen kanava. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittautunut tavaksi esittää hyväksytysti ulkomaalaisten karkotuksia, rajojen sulkemista ja satunnaisia rasistisesti motivoituja vahingontekoja. Kun sota joku päivä loppuu, nämä ihmiset etsivät uuden kohteen samoille vanhoille vaatimuksilleen ja vihalleen.
Valitettavasti yleinen tuohtumus Venäjän hyökkäyssodasta saa ihan järkevätkin ihmiset nyökyttelemään täysin typerille vaatimuksille esimerkiksi turistiviisumien perumisesta. Epämääräinen uhan tunne Venäjän suhteen kohdistuu helposti kaikkeen edes jotenkin läheltä liippaavaan. Todellisuudessa kuitenkin meidän pitäisi tukea venäläisiä sodan vastustajia maailmalla ja Venäjällä kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Meidän kannattaa selkäydinreaktioiden sijaan lähestyä Suomen Venäjän politiikkaa sen kannalta, miten parhaiten tuemme ja autamme venäläisiä rintamakarkureita ja suoran toiminnan aktivisteja, jotka ovat venäläisen yhteiskuntakehityksen kirkkain toivo. Samalla pitää varmistaa, että Venäjä autoritäärisenä valtiona häviää sodan ja sen nykyjohto pysyy poliittisena paarialuokkana.
lehti 