Vehkalahdella sijainneen Stora Enson Summan paperitehtaan työntekijöiden suusta pääsi toinenkin perkele, kun paperikone ykkönen ajettiin alas ja työt loppuivat 170 työntekijältä syksyllä 2002. Kaikkiaan kokonaan vuonna 2008 lakkautetussa tehtaassa oli silloin 660 työpaikkaa.
Sanomalehtipaperia tuottanutta ykköskonetta ei lopetettu siksi, että se olisi kannattamaton. Rahaa se toi taloon koko ajan.
Vanha kone sai väistyä, koska Stora Enso rakensi keräyspaperia raaka-aineena käyttävää paperikonetta Belgiaan Langerbruggeen. Yhtiö, jonka suurin omistaja on Suomen valtio lakkautti työpaikkoja Kaakkois-Suomessa ja siirsi tuotantoaan Keski-Eurooppaan.
Se oli globalisaatiota käytännössä. Tuotanto siirtyi maasta toiseen sen mukaan, missä se on edullisinta eikä rahalla tunnetusti ole isänmaata.
Prosessi alkoi Summassa jo tammikuussa 2001. Tehtaan pääluottamusmies Pekka Kokkonen kertoi KU:lle, että työntekijät ryhtyivät synnyttämään kansanliikettä työpaikkojen puolustamiseksi. Lähetystönä käytiin useamman kerran kauppa- ja teollisuusministeriössä ja eduskunnassa, mutta mitään hyötyä päättäjien puheilla vierailemisesta ei ollut.
– Meille oli helvetin iso pettymys, ettei eduskunnassa syntynyt mitään keskustelua asiasta. Kukaan ei korviaan lotkauttanut, kun täältä menee työpaikkoja.
– Sen takia me Helsingissä kävimme, että valtio on kuitenkin suurin osakkeenomistaja. Me halusimme, että suurin omistaja puuttuisi yhtiön suunnitelmiin. No, teollisuusministeri vastasi, että hän ei puutu operatiiviseen johtoon.
Poliitikoilla oli ennen valtaa
Summan tehtaan paperikoneen sulkeminen ja irtisanomiset kuvasivat hyvin aikojen muutosta siinä, miten työntekijöiden ja myös poliitikkojen vaikutusmahdollisuudet olivat kutistuneet. Ennen asioita pystyi tiukan paikan tullen hoitamaan neuvottelemalla, mutta nyt valta oli karannut kasvottomille taskulaskinmiehille johonkin kauas.
Työsuojeluvaltuutettu Pentti Hämäläinen kertoi, että kun tehtaalla oli vaikeaa 1980-luvulla, niin silloin pyydettiin ministeri käymään. Keskustelujen kautta asia pystyttiin hoitamaan niin, että investointeihin ja koneiden kunnostamiseen saatiin rahoitus.
– 1960-luvulla käyntiin lähtenyt kuorimo oli vanha, hiomoa piti korjata, samoin pakkaamoa. Me soitimme silloiselle kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Lindblomille, Pekka Kokkonen vahvisti.
– Limppu tuli tänne. Menimme Seurahuoneelle syömään ja keskustelemaan tehtaan tilanteesta. Sen jälkeen ministeriössä alettiin hoitaa asiaa niin, että Summa laitetaan kuntoon. Vajaa kolme vuotta siitä meillä oli uusi kuorimo.
Vanhan Enson aikana asioihin pystyi vaikuttamaan myös hallintoneuvoston kautta ja koko henkilöstöllä oli käsitys, että myös heitä kuunneltiin.
Pekka Kokkosen mukaan hallintoneuvoston jäsenet olivat kiinnostuneita henkilöstön näkemyksistä ja veivät niitä eteenpäin.
Hän sanoi työntekijöiden ymmärtävän, ettei ministerien tarvitsekaan puuttua yhtiön operatiiviseen johtoon.
– Mutta vielä me olemme sitä mieltä, että suurimman omistajan pitäisi luoda suuret linjat.
Fuusio kovensi henkilöstöpolitiikkaa
– Enso on ollut aikoinaan hyvä työnantaja tällä paikkakunnalla ja monella muulla, kehui Summan tehtaan pääluottamusmiehenä 22 vuotta toiminut Pekka Kokkonen.
Stora-fuusion myötä meno muuttui ja paikallinenkin neuvotteluilmapiiri huononi.
– Linja kovenee kaiken aikaa henkilöstöpolitiikassa. Kansainvälistyminen ja johtajien itsenäinen asema yhtiössä näkyy. He tekevät päätöksiä vain osakkeenomistajien ja omien optioidensa toivossa, Pentti Hämäläinen arvioi.
Ylimmän johdon etääntyminen perustasolta näkyi muun muassa siinä, ettei toimitusjohtajaa enää näkynyt tehtaalla.
– Jos Jukka Härmälä olisi reilu jätkä — niin kuin Enson johtajat ovat meistä ennen olleet — niin hän tulisi ja morjestaisi ja kertoisi, että tässä on vähän huonot ajat, mutta yritetään yhdessä, Hämäläinen toivoi.
Härmälä oli silloinen Stora Enson toimitusjohtaja.
lehti 