KU: Demokratia on nykyään kirjaimellisesti hyökkäyksen kohteena. Venäjän sota Ukrainassa on esimerkki siitä.
Autoritaariset valtiot eivät kuitenkaan sano käyvänsä suoraan hyökkäykseen demokratiaa itseään vastaan. Päinvastoin, autoritaariset hallitsijat väittävät olevansa ainakin näennäisesti demokraattisia. Esimerkiksi Venäjällä ja Iranissa on vaaleja ja kansanäänestyksiä. Diktaattorit haluavat siis esittää demokraatteja. Miksi luulet näin olevan?
Laura Thornton: Mielenkiintoinen kysymys! Autoritaariset hallinnot yrittävät usein perustella järjestystään sillä, että niillä on kansalta mandaatti olla vallassa.
Putinin Venäjällä on vaaleja. Epärehellisiä vaaleja, mutta silti vaaleja. Venäjällä ymmärretään, että hallinnon auktoriteetti horjuu, jos siltä puuttuu kansan tuki. He ovat nähneet sen tapahtuvan muualla maailmassa. Autokraatit kaatuvat oman kansansa toimesta, eikä ulkomaalaisten vaikutusten takia.
Putinin on tärkeää viestiä omille kansalaisilleen demokratian illuusiota. Hän voi sanoa ”Kansani rakastaa minua”, ja se antaa kansalle tiettyä toimijuutta.
Kiina sen sijaan ei voi lyödä pöytään tätä argumenttia, vaan he kannattavat toisenlaista järjestelmää, ekonomistista autokratiaa. Sitäkin tosin perustellaan sanomalla, että se on kansalle kaikkein tehokkain järjestelmä ja se tuottaa parhaita tuloksia kansantaloudelle.
Kansan mandaatti hallitsemiselle on tärkeää johtajille, vaikkeivät he olisikaan demokraattisia.
Demokratia on väline vallan käyttöön ja sen jakamiseen. Kun kansalaiset voivat vaikuttaa hallintoonsa, kansaa hallitaan sen suostumuksella – ainakin teoriassa.
Länsimaissa on kuitenkin tultu demokratian paradoksiin. Samalla kun puitteet demokratialle ovat paremmat kuin koskaan, osallistuminen demokratian rakenteisiin on laskussa. Puolueet menettävät jäseniä, ihmiset eivät asetu ehdolle ja äänestysaktiivisuus on laskussa. Mitä ajattelet tästä paradoksista?
Se on todellakin paradoksi.
On myös mielenkiintoista tarkkailla uudempia demokratioita. Ensimmäisissä totalitarismin jälkeisissä vaaleissa on aina huikea äänestysprosentti, mutta sen jälkeen osallistuminen lähtee laskuun.
Se johtuu monesta tekijästä. Ensin on hurja innostuksen aalto, joka johtuu uutuudesta ja kiireellisyyden tunteesta. ”Voi jukra, nyt me syrjäytämme diktaattorin ja tuomme demokratian maahamme”. Sitten omahyväisyys alkaa asettua taloksi. ”Ei meidän tarvitse enää”. Ei ole enää palavaa halua suojella jotakin tärkeää.
Länsimaissa kyse on kyynisyydestä. Valitettavasti meidän tyytyväisyytemme demokratiaan on ollut jyrkässä laskussa. Siihen on monta syytä, mutta eräs tärkeimmistä on tunne siitä, että edustuksellinen demokratia ei lunasta lupauksiaan. Sen ei koeta edustavan kansalaisten tarpeita.
Syntyy noidankehä: Koemme, että eliitti hallitsee järjestelmää eikä se edusta meitä, ja siksi emme ole kiinnostuneita siitä. Sitten emme osallistu, ja meitä ei edusteta.
Ollaanpa myös rehellisiä: poliittiset puolueet ovat jääneet viime vuosisadalle. Ne eivät ole osallistavia ja joustavia elimiä. Joissain maissa puolueet ovat toki pärjänneet paremmin. Varsinkaan nuorilla ei kuitenkaan ole tahtoa osallistua näihin dinosaurusinstituutioihin.
Ihmisiä kyllä kiinnostaa politiikka ja vaikuttaminen, mutta puolueet ovat edelleen vallan portinvartijoita. Monissa maissa nähdään nyt se, että asioihin uskovat ja politiikasta kiinnostuneet ihmiset eivät liity puolueisiin. He liittyvät kansalaisjärjestöihin tai yhden asian liikkeisiin. He käyvät kokouksissa tai mielenosoituksissa, mutta eivät liity puolueisiin tai asetu ehdolle vaaleissa.
Uskon hyvin vahvasti puolueisiin, ja niitä pitää mielestäni uudistaa. Puolueiden on uusiuduttava, mutta tarvitaan myös uudenlaista poliittista edustusta. En ujostele puhua kansalaisfoorumeista tai satunnaisotannalla valituista edustajista. Politiikan sidekudos on tuotava lähemmäs kansalaisia.
Olen samaa mieltä siitä, että demokratia on epäonnistunut lunastamaan lupauksiaan, etenkin nuorten tapauksessa. II maailmansodan veteraanisukupolvi ja suuret ikäluokat rakensivat hyvinvointivaltion politiikan avulla, mutta nykyiset nuoret sukupolvet eivät ole juurikaan nähneet politiikan tai demokratian tuottavan heille mitään hyvää.
Voimme äänestää pääministereitä ulos tai sisään, säätää budjettia tästä tai tuolta, mutta asiat säilyvät pohjimmiltaan samoina. Pysyviksi jääviä rakenteellisia uudistuksia on vaikea tehdä.
Ja nyt miljoonan taalan kysymys: Miten demokratiat voivat lunastaa takaisin kansan luottamuksen?
Se on toki miljoonan dollarin kysymys. Uskon, että meidän on panostettava sekä kysyntään että tarjontaan.
Demokratiahan ei ole täydellinen, eikä siitä sellaista tule. Sitä voidaan kuitenkin parantaa ja kehittää, siihen on jatkuvasti panostettava. Meistä on kuitenkin tullut hyvin laiskoja, ja uskon tämän olevan ongelma vakiintuneissa demokratioissa.
Uskomme, että järjestelmä ei ehkä ole täydellinen, mutta se on tarpeeksi hyvä. Mutta onko se oikeasti?
”Uskomme, että järjestelmä ei ehkä ole täydellinen, mutta se on tarpeeksi hyvä. Mutta onko se oikeasti?”
Yhdysvalloissa on ainakin murrettava kaksipuoluejärjestelmä. Miten se tehdään? Ehkä meillä voisi olla suhteellinen vaalitapa, kuten Suomessa. Joissain maissa siirtoäänivaalitapa laskee polarisaatiota, voisimme kokeilla sitäkin. Tällaisia asioita voidaan tehdä demokratian tarjontapuolella.
Meidän on kuitenkin luotava myös kysyntää demokratialle. Joissain paikoissa ihmiset ovat siinä pisteessä, että he eivät edes halua demokratiaa.
Siksi meidän pitää panostaa kansalaiskasvatukseen ja yhteisöihin. On rakennettava resilienssiä, uskoa ja luottamusta demokratiaan. Ja se on pitkä tie kuljettavaksi, mutta vastuu siitä on meillä kaikilla.
Kyseessä on sekä vedosta että työnnöstä: demokratian on oltava parempi, mutta myös kansalaisten on ymmärrettävä, miksi heidän on osallistuttava demokratiaan. En halua, että heräämme yhtenä aamuna ja huomaamme, ettei meillä ole sananvapautta tai että New York Times on lakkautettu. Silloin on jo liian myöhäistä.
Tutkija ja journalisti Moíses Naím on nimennyt kolme nykyaikaista demokratiaa uhkaavaa ilmiötä: populismin, polarisaation ja totuudenjälkeisyyden (post-truth). Miten niitä vastaan voi kamppailla?
Varsinkin viimeisin noista on kauhistuttava ajatus. Faktojen jälkeinen maailma on maailma, jossa ei voi käydä sivistynyttä keskustelua. Mistä keskustella, kun emme voi olla samaa mieltä edes taivaan väristä?
Emme edes puhu yhteistä kieltä emmekä elä samassa todellisuudessa. Miten voidaan väitellä maahanmuuttopolitiikasta, kun emme voi olla samaa mieltä faktoista? Tämä on asia, joka valvottaa minua öisin.
Tässä palaamme kysyntään ja tarjontaan. Meidän on todella puututtava tietoyhteiskunnan häiriöihin. Se vaatii kovia keinoja lainsäädännöllisesti, mutta minusta on mentävä pidemmälle. Facebookin sääntely yksin ei ole ratkaisu, eikä kenenkään poistaminen sosiaalisen median alustoilta. En osaa sanoa, kuinka tehokasta medialukutaidon kehittäminen on, ja tarvitaan tarkempaa tutkimusta selvittämään sitä.
Taas päästään ongelmaan, joka on demokratian kysynnässä. Meidän on panostettava paikallistasoilla yhteisöihin, jotta siellä alettaisiin uskoa ihmisten vaikutusmahdollisuuksiin. Se voi vaatia vuosia kansalaiskasvatusta.
Sanoisitko siis, että politiikan ylärakenne on irtaantunut perustasta? Ovatko puolueet, parlamentit, hallitukset ja ministeriöt mielestäsi erkaantuneet kansalaisista?
Kyllä. Ja syntynyttä railoa ruokitaan rahalla. Suomessa tietysti vähemmän kuin Yhdysvalloissa, mutta korruptiolla on osansa.
Joissain maissa kyse on suorasta korruptiosta ja siitä, että ihmiset ostavat laittomasti itselleen valtaa. USA:ssa se käy laillisesti, mutta se on yhtä korruptoitunutta. Rikkaat firmat Wall Streetillä voivat ostaa itselleen valtaa. Rahalla saa ostettua itselleen edustusta parlamenteissa ja valtaa lainsäädäntöön. Lisäksi rahalla saa valtaa mediassa ja vaikutusvaltaa siihen, ketä ylipäänsä valitaan ja ketä asettuu ehdolle.
Tätä kehitystä näkee kaikkialla, ja se saa kansalaiset syystäkin kysymään, miksi vaivautua. Voin toki äänestää, mutta mitä väliä äänelläni on? Minulla ei ole demokratiassa samanlaista ostovoimaa kuin miljardööreillä.
Se on suuri sääli, ja se on iso ongelma Yhdysvalloissa.
Minua pelottaa tämä kehitys. Ensimmäinen askel siinä on kyynisyys ja itseriittoisuus. Ajatellaan, että kaikki poliitikot ovat roistoja jotka eivät edusta minua, ja että äänestämisellä ei ole mitään väliä.
Toinen askel on se, jota näemme monissa paikoissa ympäri maailmaa, eli aktiivinen pyrkimys vahvalle johtajalle. Kyse ei ole enää siitä, että asiat säilyvät samana, minua ei kiinnosta, vaan että ihmiset oikeasti haluavat toimia demokratiaa vastaan. Yhdysvalloissa oli hiljattain kysely, jonka tuloksissa noin 47 prosenttia republikaaneista sanoi haluavansa vaaleilla valitun heikon johtajan sijaan vahvan epädemokraattisen johtajan.
Eikä Yhdysvallat ole ainoa. Brasilia ja Unkari ovat toisia esimerkkejä. Näemme kysyntää ja toiveita ”vahvoille miehille”, illiberaaleille johtajille.
Koska demokratialle ei ole kysyntää, tyhjiöön syntyy kysyntää vahvalle johtajalle. Ihmiset hakeutuvat vahvan johtajan luo, sellaisen joka tarjoaa yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ilmiöihin.
Trump on hieno esimerkki! Hän itse on korruptoitunut, mutta hän myi itseään korruption vastaisena taistelijana. Hän lupasi ”kuivata suon” ja sanoi, että ”vain hän yksin voi korjata ongelmat”.
Yhdysvallat selvisi kuitenkin Donald Trumpin presidenttikaudesta. Voidaankin sanoa, että USA:n demokratian pelasti se, että Trump oli uskomattoman epäpätevä.
Kyllä! Mutta seuraava fasisti ei ole.
Läntisissä demokratioissa hellitään ajatusta siitä, että vapaat markkinat ovat yhtä kuin vapaa yhteiskunta, joka on yhtä kuin demokratia. Mutta vapaat markkinat johtavat vaurauden keskittymiseen, ja koska rahalla saa ostettua valtaa, se johtaa myös vallan keskittymiseen. Vapaat markkinat johtavat siis kaventuneeseen demokratiaan. Onko demokratia siis irtaantunut markkinataloudesta?
Tämä kehitys ruokkii itse itseään. Meidän vapaata kapitalismiamme ei voi hallita ja uusintaa tavalla, joka voisi tuottaa tasa-arvoisemman yhteiskunnan, koska ne samaiset kapitalistit ovat ostaneet itselleen lainsäädäntövaltaa. Näin he voivat estää rajoituksia omalle vallalleen.
Esimerkiksi pankit kyllä pelastettiin vuoden 2008 talouskriisin jälkeen, mutta poliitikkomme eivät halua jatkaa lapsilisien maksamista perheille, joihin koronapandemia iski pahiten. Emme ole halukkaita nostamaan liittovaltion minimipalkkaa elämiseen riittävälle tasolle.
Edustuksellinen demokratiamme on epäonnistunut toimimaan tasapainona vapaille markkinoille, ja siinä me tarvitsemme radikaaleja uudistuksia Yhdysvalloissa.
Amerikka on muutenkin kummallinen paikka, koska olemme erityisen kiintyneitä liberaaliin talouspolitiikkaan, vaikka suurin osa amerikkalaisista kannattaa sosialistisempaa järjestelmää!
Eiväthän he toki sitä itse myöntäisi, koska ”sosialismi” on ruma sana. Kyselyissä yksinkertainen enemmistö amerikkalaisista kuitenkin kannattavat esimerkiksi minimipalkan korottamista, maksutonta koulutusta, julkista terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa ja niin edelleen.
Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, koska olemme tehneet enemmistövallan tyhjäksi. Demokratian tila Yhdysvalloissa on ikävä pettymys, ja ainoa tapa, jolla voimme parantaa sen ja samalla nostaa uskoa demokratiaan on säätelemällä vaalikampanjoiden rahoitusta hyvin tiukasti.
Sitä emme kuitenkaan ole halukkaita tekemään, samasta syystä. Se on toinen noidankehä.
uutiskirje 